Patruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa
kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa
seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi:
»Saako patruunaa puhutella?»
»Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla», sanoi rouva. Hetken
perästä poika palasi huutaen:
»Isä käski Jaakkoa puheillensa.»
Jaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan
huoneeseen.
»No, sinä aiot minun palvelijakseni?» kysyi patruuna.
»Niin kyllä, jos kelpaan», vastasi Kustu.
»Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.»
»Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.»
»Vai niin», sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita,
veitikkamaisia silmiä. »Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja
palvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona
tarvitse.»
Hymyillen vastasi Kustu:
»Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän
korsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa
makaa.»
»Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä
hakemassa?» kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan
kanssa.
»Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.»
»No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä
minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.»
»Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset _pikentin_ käsiksi», virkkoi
Kustu vielä; »semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka
täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä
sopivat vaikka _klasee_-hansikkoihin.»
»Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle
nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta
mitä sitte palkaksi vaadit?»
»Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan»,
vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:
»No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt,
Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko
vuosipalkkasi.»
»Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.»
»No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja
olithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.»
Jaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi
antoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat
mennä, mutta patruuna sanoi vielä:
»Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen
tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin
sinäkin.»
»Aivan kernaastikin», vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren
kumppaninsa kanssa.
»Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy», sanoi Kustu pihalle päästyään. »Minä
olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän
Liisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti
Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni
työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko,
millä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?»
»En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.»
»Kysyä ei uskalla --»
»Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole
oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.»
Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.
* * * * *
Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi
siinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa.
Hänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä,
eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa
piippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan
savun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi
portaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä
akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti
kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman
tullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista,
jotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui
äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista;
sinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean
pihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä
pintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista
oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa,
jonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä
viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului:
»Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän
puhuttavaa.»
Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti hän
istui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan.
»Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit
vastaan. Sillä, lapseni», sanoi nyt muori hyvin leppeästi, »olethan sinä
viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin
ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on
parempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.»
»Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole
vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos
häntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.»
Muori otti nyt kihlat esille: »Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle,
torpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä
ottaa, mitä vain _kerran_ hänelle tarjotaan.»
»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho
kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki
nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle
torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa,
on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista
tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen
rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua
oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin -- --»
Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori
hämmästyksissään huudahti:
»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa
rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika
tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.»
»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt
voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt
olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän
enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!»
»Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi
tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään
iloasi.»
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän
rupesi itseksensä puhumaan:
»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! Oikein
komeliantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- suutelot vielä -- sitte
olisi kaikki ihan täydellistä!»
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin
puhuvan ja kysyi:
»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?»
»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle
tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on
maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että
polvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on. Oikein
nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se
on aivan varma.»
»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt
kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.»
»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!»
»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti
kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului
kuorsaavan.
Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla
astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän
oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja
rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin
palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu
kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen
kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut -- ja
mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät --
ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului
Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan
se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa
tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät
nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan
heidät jätämme onnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä
viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden
rakastavan täydellistä onnea.