Jo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja kaivanut
viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana työkumppaninansa.
Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona ja viihtyi hyvin. Ukon
päivät kuluivat hupaisesti, kun hän leikki pienen poika-lylleröisen
kanssa, joka lattialla konttasi. Välistä hän nosti pikku Jaakon
olallensa, välistä taas toussutti häntä polvillansa, ja pienokainen
siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen sormeansa Mikon vahvaan tukkaan,
josta sitte veti voimiensa takaa. Näin Mikko nytkin leikitteli pienen
Jaakon kanssa, koska lapsen äiti oli leipomisen toimessa. Oli
helluntaiaatto, ja Liisu odotti vieraita pyhiksi, nimittäin Mäkelän
väkeä, ja leipoi näitä rakkaita vieraitansa varten rieviä kaakkuja;
munajuuston hän myöskin paistoi.
Pian päivä kului Liisun toimiessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin
menestymään. Jaakko tuli kotiin metsästä, tuoden muutamia vihtoja
kainalossaan, sillä helluntai-lauantaina aina »uusi vihta vihdotaan.»
Liisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: »Olipa hyvä, että
toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis.»
Saunasta tultuaan kaikki pukivat puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat
sitte odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli väsynyt,
nukkui kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli juuri lakannut
tuutimasta pienokaistansa ja pani paraikaa nauhalla palmikkoansa kiinni,
kun Jaakko sanoi: »Jo Mäkelästä tullaan»; ja nyt he riensivät pihalle.
Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan, mitä muori ja Manta
hänelle lahjoittivat, sillä rattailta nostettiin ehtimiseen pyttyjä ja
myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät tupaan ja asettuivat
istumaan. Mikko näytti muorille kätkyessä makaavaa pienokaista, sanoen:
»Katsos, muori, tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! Eivätkö
ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?»
»Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen», vastasi muori. »Mutta,
Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen
peiton. Nähdessäni lapsen tuossa, se muistui mieleeni, sillä lupasinhan
jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotiin
juuri vähän ennen kuin tänne läksimme.»
Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon
iloa, sillä olihan se ikäänkuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi
vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu
asettamaan ruokaa pöydälle; ja olipa hänellä oikein valkoista
juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen
Liisu valmisti kaikille vuoteet, ja äidillensä hän pani uuden punaisen
peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte Jaakko
istui pöydän ääreen, luki raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:
»Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aika siis on levolle mennä.»
Matti vastasi haukotellen:
»Kylläpä olemmekin, mennään vain maata.»
Pian olivat Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin
hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului
metsästä.
Helluntaiaamuna Liisu nousi varahin lypsämään, mutta juuri kun hän oli
saanut maidon, ruokahuoneeseen ja sihvilän läpi lasketuksi astioihin,
tuli muori häntä hakemaan, sanoen:
»Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät,
sillä iltapuolella on meidän kotiin lähteminen.»
»Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomeniltaan asti! Mutta tulkaa
nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihava kuin
Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuu ja koristuu aina vieläkin.
Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta.»
Nyt Liisu avasi oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat
pahnoissa.
»No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! Ovatko ne kartanon lajia?»
»Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä.»
Liisu painoi taas oven kiinni, ja nyt he menivät katsomaan lehmiä, joita
muori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella noita
lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte juottamaan
vasikoita, jotka haassa kirmasivat.
»Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä tuvassa
että tarhassa», sanoi muori.
»Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa onneani
vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin ahkera --
no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo niitäkin on
tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt kasvaa kaunista
perunaa. Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa teille näyttämään
iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun täytyy toimittaa
vähän einettä pöydälle, ennenkuin kirkkoon mennään.»
Kun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki
paraikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut.
Sitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uusia vaatteita niin,
että pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen
siinä olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista leppeämpi,
kun hän otti pojan syliinsä, sanoen:
»Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka
tietää, koska taas saanen sinua nähdä?»
Kirkolle läksivät sitte kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä
Liisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkonajan.
Kun kirkkoväki tuli kotiin, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo
kolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.
»Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut», sanoi Kustu, »mutta
täytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän
on täällä; me ajoimme hänen sivutsensa.»
»Mikä uutinen se on?» kysyi muori.
»Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään.»
Jaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsoivat toisiinsa, mutta
sitte Liisu sanoi:
»Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa.»
»Tuolla Maija jo tulee!» huudahti Kustu.
»Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu», virkkoi muori. Samassa tuli
Maija sisälle, ja sanoen hyvää päivää hän istahti penkille levähtämään,
mutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruoalle.
Päivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi
nyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin
viikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.
»Mikkolan emäntä sanoi», virkkoi Maija, »täältä Niittymäestäkin häihin
käskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät.»
»Kutsuvathan halustakin», vastasi muori, »meidän Liisuahan Mikkolan
Miina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee.»
»No niin, kyllä niin», myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut
jotakin onkeensa, koska ei hän enää kauan viipynyt Niittymäessä, vaan
meni taas pois jatkamaan matkaansa.
»Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?» sanoi Liisu, »kyllä
Manta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa.»
»Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä
olevan kaikkea, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin lastanne.
Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle äärettömän
rakas.»
Miehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis
ruvettiin juomaan tuota makuisaa nestettä, joka on niin välttämättömän
tarpeellista silloin, kun perheen kesken tahdotaan oikein nauttia
kotielämän suloa.
Ovi oli auki, ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui
viirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja
vanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. Täällä tuntui hänestä
kaikki kodikkaalta -- tyveneltä -- ja hän lausui:
»Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enää ollenkaan ajattele,
että siellä sopisi Liisun olla emäntänä. Kyllä patruuna totta puhui, kun
hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala antaa
rikkautta.' Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja Jaakko,
sinä olet hyvä, kelpo mies!»
Jaakko meni muorin tykö ja tarttui hänen käteensä, lausuen:
»Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt
minusta tuntuu, ikäänkuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani.» Liisulle hän
lisäsi vielä: »Kyllä tiedän, ettet sinä koskaan Jussilan rikkautta ole
kaivannut; kun työstä väsyneinä kotiin tulimme, lauloit vain ja olit
tyytyväinen.»
Viulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:
»Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi
otetaan se alas»; ja Mikko rupesi soittamaan kaikenlaisia kansanlauluja.
Näin kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois.
Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin
palasivat, näkyivät laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän
lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät,
tuoksuansa metsään, ja tuossa oli heidän _oma_ kotinsa, jossa kaikki oli
aivan _heidän omaansa_; se viittasi niin ystävällisesti heitä
herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:
»Oi Liisu, onpa tämä kotimme sentään hyvin hauska! Laula tuo laulusi,
joka ennenkin aina oa minua ilahuttanut, tänään sitä halusta
kuuntelisin.» Liisu lauloi:
Oi kuinka ompi herttainen
tää oma koti pienoinen!
Ken täällä kultaa kaipaapi,
kun parempi on lempesi?
En tiedä koko mailmassa
mä tavaraa niin kallista.»
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin
ajatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: »En tiedä koko
mailmassa mä tavaraa niin kallista!» -- Hänen ajatuksensa lensivät kauas
menneisiin aikoihin. -- --
Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat. Viulu-Mikko, joka aina asui
heidän luonansa, näki vielä monta helluntai-aurinkoa nousevan ja
laskevan, vaan vihdoin hän sai, kuten toivoi hautansa Anna-Liisan
viereen.
Mäkelässä on Manta emäntänä. Hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset
ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. -- Niin käy, polvet katoavat, --
toiset tulevat sijaan -- useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen
hautakumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.