Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan
pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt
muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös
ja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte
tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi,
sanoen:
»Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.»
»Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?»
»Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille
raajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan
ketään näkynyt?»
»Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa;
meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän
yhtä ja toista toimitettavana.»
»No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu
tulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on
tehnyt eron sulhasestaan.»
»Vai niin -- paljon tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää,
kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan
kihlat.»
Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan
kihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan,
otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen
Maijalle, sanoen:
»Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.»
»Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään,
kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota mahtavammaksi
ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan
tyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan,
jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna
lahjoja _aina ja runsaasti_, niin kyllä sinua kiitetään.»
»Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää nuo neuvonne
toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan
monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille
riittää.»
»No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki
tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon
Miinan nai.»
»Turhia puheita vain», väitti Liisu. »Minä en koskaan ole Jussilan
emäntänä --»
»Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin», sanoi
Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka
tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin
suoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä
vielä joutua Jussilan korviin.
Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin
raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, -- joku uusi,
katkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä
vaatimus, -- ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen
voimansa -- ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle:
»Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven
rannalle, siellä on vilpoisempi.»
Sen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua
pitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle
sydämmellensä ja heltyi itkemään. »Oi, mikä minua vaivaa?» -- sanoi hän
itseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat:
»Jaakko nai kartanon Miinan» -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin
raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan
aaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi
itseksensä: »Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa
onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen
aavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni
tuon tyynen järven kaltainen!» -- ja hän rupesi laulamaan:
Ah ihana on ilta
ja metsä vilpoinen,
on tyyni järven pinta,
jo nukkuu tuulonen.
Vaan sydämmeni, miksi
sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
miks' sykit, riehut noin?
Ah, sydämmein on lempi
niin saanut sykkimään;
oi tullos rauhan henki
jo mua viihtämään!
Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa
sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen
poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis
oli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän
tuli rientäen tyttönsä luokse.
»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski
tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin
heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta
ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni
kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! Mikä
sinua vaivaa?»
»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä -- Jaakko, pidätkö minua vielä
rakkaimpana kaikkea?»
»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole
sinussa ennen havainnut.»
»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja;
sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole
uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta
suoraan kysyin.»
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo
tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis
tuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi
kuitenkin vakavasti:
»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole
vakuutettu siitä.»
»Kyllä», vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen,
ettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä
jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:
»Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?»
»Ei», vastasi Liisu.
»Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin
kokoon pannut omasta päästään», sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan
kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: »Nyt sen tiedät,
oikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä,
että minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani
jotakin puhuin.»
»Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi
jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan
selvä.»
»No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.» Ja
kiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta
päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko,
hyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan.
Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin
vastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut
tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:
»Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua
itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä
tarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta
sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen
sijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen
kuullut hänen haluavan palvelukseen.»
»No sinne minä menenkin», vastasi Kustu.
»Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa -- joutaahan
Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti
riittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.»
»Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa.
Kyllä minä torpan rakennan -- ja hyvän rakennankin kuten patruuna
neuvoi.»
»Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti
katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.»»
»He -- muori -- mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä», -- sanoi Matti
mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin
Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet
luhdissa.
»Muori hyvä», lausui Mikko, »älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten
usein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja
vihdoin tulee mistä kaiketi loppu.»
»Sitä juuri toivon ja vaadinkin.»
»Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia
-- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin
sanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse
lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän
vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.»
Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta
pehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin
viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.
»Hm -- kummallista», sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte
Mikolle: »Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran
minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän.
Tällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt
päivälliselle.»
Vakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa:
»Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin
otat pestin.»
Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja
kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti
huomasi, että sieltä apu oli tullut.
Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti
Jaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.