Oli maanantai, kun patruuna Pohjonen istui aukaistun akkunan ääressä,
juoden aamukahviansa. Tavan takaa hän laski kupin kädestään; hänen koko
mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen
silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekin joutui
unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen:
»Mitä, ystäväni, mietiskelet?»
»Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla
on suloinen vaimo, herttaiset lapset ja oma kartano näin ihanassa
seudussa!»
»Ja onpa sinulla vielä suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä
nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa
lahjoja jakaa -- mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa
tyytyy.»
»Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin
onnelliseksi tällä haavaa, etten suinkaan hentoisi apua anovalta mitään
kieltää, jos vain suinkin hänen toivonsa voisin täyttää.»
»Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi.»
»Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni
pisti?»
»No mikä?»
»Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ettei nyt
sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä.»
»Mutta sinne on pitkä matka --»
»Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.
Oletko tunnin päästä valmis?»
»Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä
tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni.» Näin sanoen
rouva kiirehti toimiinsa.
Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä Jaakko tuli
sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.
»Tunnin päästä pitää Valkon olla valjaissa, sillä minä aion lähteä
apilaniitylle.»
»Kyllä», vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli
ja käänteli lakkiaan, ikäänkuin olisi siitä puheen alkua hakenut.
Patruunakin sen huomasi ja kysyi:
»Onko sinulla mitään sanottavaa? Puhu vain suusi puhtaaksi.»
»Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan.»
»Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et uskalla puhua isännälle, entiselle
leikkitoverillesi?»
»Niin, kyllähän patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --»
»No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi.»
»Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin
rakentaa kodin itselleni. Nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä
aion naimisiin mennä. Mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos
suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta
saisin hankkia tupasen itselleni ja viljelysmaata vähän viljemmältä.»
»Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en minä kuitenkaan suutu, sillä
sopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. Nyt
tulee juuri kiirein työnaika; mitenkä siis voisin laskea sinut pois?»
»Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani, ja häneen patruuna
varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa
töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea.»
»Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kun
sinua en enää saa pitää. Mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja
tulevana vuonna naida -- eikö niin?»
»Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä
morsiameni.»
»Ai! Onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen
ulkonaista mahtavutta.»
»Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä
vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja
rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli
päättänyt ottaa minut kotivävyksi, mutta sitte kun Liisua pyydettiin
Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä
tahtoisin, jota pikemmin sitä parempi, oman kodin itsellemme.»
Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen ja
sytytteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän
puhkesi puhumaan, lausuen:
»No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän
onni riippuu! Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet
kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan.
Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja elikä voin
sinulle joksikin päiväksi antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota
asuntoasi aivan pieneksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikaan muuta
kuin yhden huoneen, ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle
rakennettuina.»
»Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!» sanoi Jaakko, pyyhkäisten äkkiä
kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.
»Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja
ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja
toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni.»
»Kyllä minä», vastasi Jaakko ja läksi ulos.
Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi
hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:
»Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta. Minä nimittäin tahtoisin
antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole oikein
varma, milloin se parhaiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa,
kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii
luottamaan omiin voimiinsa.»
»Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen
arvon käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä
hankkineet.»
»No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia
toistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään
nyt.»
Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte he läksivät
ajamaan apilaniityille.