Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua
pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin syy,
sillä sehän kävi yhä raskaammaksi. Mustia pilviä kokoontui taivaalle,
etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä, ja yhä yltyi humina tuuheassa
kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin
mietteisiin vaipuneena, ettei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä
sateenkuuro hänet ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja
rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti
aivan synkältä. Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, -- mutta
olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista --
niin luuli Jaakko. Vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut
mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.
Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki
samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää
niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään,
riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa.
Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalleimman
tavaransa, viulunsa, ympärille.
»No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?» kysyi Jaakko.
»Aion mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni
sinua -- sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät.
Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen --
ja niin kaunis -- eikö ole? häh? Hänelläpä on niin punaiset posket ja
huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä.»
»Niinpä kyllä» -- vastasi Jaakko ja lisäsi ikäänkuin itseksensä, mutta
kuitenkin niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: »Soisinpa hänen
vähemmin hohtavan, ettei pistäisi kaikkien vanhojen leskirusthollarien
silmiin. En voi enää olla onnellinen.»
»No mitäpä nyt tuumaat -- älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti,
Viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa -- erottaa kullan hopeasta;
tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta
jätät hänen. Luota tyttöön! Sen neuvon minä annan, ja sitte tulen
varmaan sinun ja Liisun häihin soittamaan tätä rakasta viuluani.» Näin
sanoen Mikko painoi viuluansa rintaansa vasten ja lisäsi: »Olin minäkin
ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni
turmeli onneni -- nyt ei ole minulla enää muuta rakastettavaa kuin tämä
-- -- viuluni.»
»Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, etten ole
onnellinen. Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka äskettäin
mielessäni kuvasteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi --
minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin
emännäksi olisi päässyt. Täällä kuusen alla seisoessani tuli mieleeni,
että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni. Hän on
kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi --
mutta luulenpa, etten saa Liisua mielestäni -- en milloinkaan.»
»Jopa joutavia juttelet -- sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta
saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan
ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja
katso ettet suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen
tuo. Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani.»
Jaakko oli vaiti vähän aikaa, mutta sanoi sitte: »Kyllä käsitän neuvonne
hyväksi ja halusta sitä seuraankin -- mutta Mikko, kertokaa elämästänne
minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en
koskaan ole oikein selvää saanut elämänvaiheistanne.»
»Hm -- noh, vaikka vain -- Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle
opiksi ja varoitukseksi.
Liisulla oli täti -- hän oli morsiameni. Tyttösi on aivan tätinsä
näköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä
hän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen
silmänsä, -- olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki
pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi.
Kerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa. Viulu oli muassani,
minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni
ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Timo
niminen torpanpoika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista
oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin
jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulijoihini, sillä he
eivät enää malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan
Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä
tahtoi polskaan, niin istuipa hän sittekin paikoillaan. Tuokos oikein
oli minulle mieluista! Mutta iloni ei kauan kestänyt. Timo istui aivan
Anna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin; mutta
Anna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli
minua, niin että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta --
sen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielentilani toisin
selitti noitten silmien suloisuuden. Minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun
uskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi
tanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi yhä, mutta minä soitin --
soitin niin etten ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa,
lempeästi katsoen minuun, tuli luokseni, sanoen: 'Mikko, etkö jo väsy
soittamasta?' Siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitte?' Hän
katsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas
lavitsalle istumaan -- mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien
hien otsastani menin haarikasta olutta juomaan; sitte läksin pois.
Ovessa vilkaisin hätimmiten Anna-Liisaan. Hän oli kalpea, ja hänen
ihanat silmänsä -- oi Jaakko -- kiven ne olisivat sulattaneet, mutta
eivät minua -- niin oli mustasukkaisuus minut valloittanut.
Kuluipa muutamia päiviä -- sydämmeni rupesi pehmenemään, ja minä
ajattelin: 'Entä jos olisin erehtynyt' -- ja läksin kuin läksinkin
tyttöni kotiin. Sattuipa niin, että tapasin hänet yksin tuvassa
kehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään
minulle, lausui hän surunsekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun
tulevan, sillä olen hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi
pehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Oi, sinä et
usko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä
kerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ettei hän milloinkaan
mieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä
uskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset. Mutta eipä se onni
kauan kestänyt. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä
Mäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin
vievää polkua pitkin. Minä kiiruhdin eteenpäin -- Oi Jaakko! Se oli
onneton matka -- mutta loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen
alkanut -- niin -- meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi
ihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin ne
tuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, -- ne olivat -- Timo
ja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot
molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa -- ja kiiruusti
riensin heidän sivuitsensa, mutta samassa myöskin ärjäsin: 'Uskoton! Jää
hyvästi -- en tahdo olla sinun pilkkanasi!' Sitte riensin Niemen kylään
vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa
ääntä, kun hän huusi: 'Mikko, oi Mikko, kuule minua, kuule vielä
kerran!' mutta minä olin silloin kuuro!
Viikkoja kului -- minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuulemaan enkä
kurkistamaan' -- mutta arvaappas, mikä ilkeä päätös vielä päähäni
pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli
hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten paarissa -- kieli oli
hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean
seurustelemaan -- Anna-Liisan kiusaksi -- saapa hän nähdä, etten häntä
yhtään kaipaa -- en yhtään -- häntä en ollenkaan rakasta! Näin
luulottelin itseäni -- -- näin saatoin itseni harhailemaan, etten enää
tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa --
tansseissa olimme yhdessä ja nuukareina joka häissä, ja minä luulin
olevani onnellinen; mutta voi -- mitenkä olisin saattanut olla
onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen
morsian kuin Anna-Liisa!
Eräänä pyhänä olin kirkossa, ja siellä istui Anna-Liisa. Hänen poskensa
olivat käyneet kalpeata kalpeammiksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja
silmät -- niin, semmoisia en ole ennemmin enkä sittemmin nähnyt. Hän
katsahti minuun kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan
omantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvastuivat.
Minä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että
harhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enää miellyttänyt, sillä häntä
en millään muotoa voinut rakastaa, eikä hän erittäin pahaksensa pannut,
vaikka häntä väistin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä
oleskelin hänen kotinsa metsissä, mutta hänen luoksensa en uskaltanut
mennä. Kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä
Mäkelään. Minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu
odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu,
niin odotin minä sitä hetkeä, jona hänet olin tapaava -- minä odotin --
ja hän tuli. -- -- -- Suo minun levähtää, ennenkuin jatkan.»
Mikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi
sitte taas:
»Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin
luonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä
kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti
vähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että
tapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden
itselleni vaadin.'
'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin',
vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä
minusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä _olit_
minulle _niin rakas_, ettei maailmassa ollut minulla _mitään_ niin
kallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä
metsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli
minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun
tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian,
älä minua seuraa, -- samana hetkenä sinä tulit. -- Nyt tiedät, kuinka
syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät
sanani todet.'
'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa!
Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt!
Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen
ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka
tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että
häntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas
ystävät kuten ennenkin.'
'Ystävät, -- niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi
Mikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy.
Kun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua
seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin
mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että
vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla
turva ja suoja tiedossa. Mutta nyt -- Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä
minulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä
ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin,
että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että
meidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut -- sinä olet sama, vaan
kuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka
näen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta,
ikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta,
jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.'
Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle
kätensä jäähyväisiksi.
Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä
uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on
särkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä
sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi.
Ystävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut
luokseni.
Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin
sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat
kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa -- en mennyt häntä etsimään, sillä
hänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin
noudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä
iltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta
viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne
tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni
näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi --
Anna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat
kuuluivat näin:
»Oi lumi tuiskuile,
tee hauta minulle!
Tää sydän polttava
jo etsii lepoa.
Kun hautaan lasketaan,
mua, lumi, peitä vaan
ja unhotettua
niin helmaas tallenna.
Oi lumi, jäiseksi
sä laita hautani,
ett' lemmenliekkini
siell' ijäks' sammuisi.»
Näin hän lauloi -- mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa kuin olin
tullutkin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa.
Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan; vaan kun häntä lähenin, katsoi
hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! Sinussa
näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt
pois elämän taisteluista ja sinua muistan -- tuolla tähtein tuolla
puolla -- siellä ei mikään meitä erota!' -- --
Niin, hän lähti, tuo hempeä olento -- ja minä -- minä odotan aikaa,
jolloin pääsen hänen luoksensa. Siksi soitan viuluani -- ja kun näen
nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan.
Nyt ymmärtänet, miten minuun koski, kun näin, ettei sinun ja Liisun,
_hänen_ sisarensatyttären, väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla.»
»Kiitoksia, Mikko! Kylläpä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle,
sillä kuka tiesi mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun,
-- niinkuin äskenkin, jolloin minua kovin rasitti, että Jussila
kilpailijakseni tuppasi.»
»Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi! Sitte tanssitaan
Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.
Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois.»
»Kyllä täytyykin», sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.