Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänetöntä, sillä olihan kirkonaika.
Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta sängyssä, ja kodassa
tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat
valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikkei ruusun kaltaista,
soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa. Mutta tytön silmät
eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet; niitä sumensivat
viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa. Tyttö
rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä
vain kyynel tulva tauonnut. Hän sekoitti sentään ahkeraan velliä, jotta
se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies.
Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät
ilosta loistivat, vaikka kyynelhelmet vielä poskilla kiiltelivät. Vähän
hämillään hän oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:
»No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt
vellini pohjaan palaa.»
»Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi
olen -- mutta Liisu, mikähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä
sinulle on tapahtunut?»
»Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --»
»No mutta, -- mitä sitte? Sinä mutkailet etkä ole suora kuten ennen --
mitä tuo nyt tietää?»
»Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut
muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutut sanoihini. Minä aioin vain
kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakottaa minua
menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee --»
»Entä isäsi, mitä hän sanoo?»
»Hän on minun puolellani.»
»No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on.»
»Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa
mukaan.»
»Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin
kilpailijaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun
tieltäsi. -- Hyvästi!»
»No mutta Jaakko! Mitä tuo nyt on?»
»Ei sinun tarvitse enää itkeä sitä, ettet rustholliin pääse. Kyllä minä
menen matkoihini.»
»Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, etten ota Jussilaa, ja sitä
itken, että siitä nyt syntyy eripuraisuus kotiimme. -- Kun sinä tulet
kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä.»
»Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi --
kyllä ymmärrän --»
»Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? Ilolla sekä isäni että
äitini siihen suostuisivat. Mutta minua ei kukaan voi pakottaa menemään
Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin _sinun_. Sinun
kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun
lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta
olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. Kylläpä
minulla on voimia tallentaa rakkauteni jonnekin sydämmeni soppeen, en
sitä sinulle tyrkytä; mutta vastedes saat nähdä, että väärin olet minua
tuominnut.»
Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä
sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat
hänen silmiinsä, mutta tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä
tulvailemasta.
Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:
»Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! Mieleni oli niin toivoton, etten
huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa
kohtaloa, joka sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei
ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta --
niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä.
Kotivävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, miten
olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata
patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle.»
»Sehän vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla
olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän
kaikenlaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani.»
»Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin
minäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa
aiotussa uutisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei
minulla siilien vielä ollut edes nurkkakiveä. Siksihän tuo sinun puheesi
Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se
minusta näytti ainoastaan tuulentupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on
taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulentupaa. Pyydän
patruunaa antamaan minulle palveluksestani eron, jotta syksyyn voisin
valmistaa meille asumuksen.»
»Asumuksen, joka on varsin meidän omamme! Sehän on paljon hauskempaa,
kuin jos minun olisi ollut kotiin jääminen.»
»Entäs Jussilaan -- eiköhän sentään sinne olisi hupainen mentävä? --
häh?»
»No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut.»
»Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen
kerta.»
»Niin ehkä, jos lisäät: 'tällä erällä', -- mutta vastedes?»
»Vastedes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe.»
Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei
kartanon Vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan.
Vahdin haukunta herätti heidät rakkaista tulevaisuuden unelmista, ja
Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan
palaisi, huudahti nyt:
»Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? --
Lähde nyt jo pois!»
Jaakko kiireimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus
poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:
»Liisu, pysy vakavana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!»
»Totisesti uskollinen! Siihen saat luottaa!» oli Liisun vastaus.
Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotiin ennättänytkään, vaikka
ratasten jyrinä kuului. Liisu suurusti ruoan ja kohensi sitten valkeaa,
jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, mutta eipä ruoka valmistunut,
ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria,
muori vaan kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä
lisäsi sitten:
»Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos
Jussilaan emännäksi menet.»
»Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he
minulle punaisen peiton antaisivat?»
»No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta
pappilassa ommeltaisiin.»
»Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekin menen, kuten menenkin.»
»Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa
lienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle
pääsemme.»
Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu meni myöskin, hänen kun
tuli asettaa tuvan ruokapöydälle heidän yksinkertainen päivällisensä.
Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti päivällistä syödessä tiesi
perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi
isäntäkin kummastellen lausui:
»No, eikö nyt pitäjässä ole mitään tapahtunut, koskei sinulla,
muoriseni, ole uutisia?»
»Ikäänkuin olisinkin joku uutisten kerääjä. En minä niistä ikänä ole
huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --»
»Niin, niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkö kuullut mitään
sattumalta?»
»En, en mitään.»
»Kuulin minä», sanoi Kustu, »että kartanon Miinan ja Nikkilän Juhon
naimiskauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään.»
»No mikähän siihen on syynä?» kysyi Liisu ihmetellen.
»Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus», sanoi muori.
»No, no, akkaseni! Ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä se aina
hulluutta ole, jos erot tehdäänkin.»
»He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho
näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja
muut, -- mutta niin käypi, kun nuoruuden hulluudessa kiinnittää itsensä
tuommoisiin hulivileihin. Mitäs niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin
sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! Sen vain tiedän, että onnellinen
se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat tänään
tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhanpuoleinen hän paikkansa
pitää.»
Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruoalta, ja muut kaikki
tekivät samoin.