Ihmisiä tulvaili pyhäaamuna kirkolle, muutamat heilutellen komeissa
kääseissä, toiset kulkein keppinsä nojalla. Kaikki vain pyrkivät samaan
suuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häkkirattaissa juuri ajoi kaikkein
ohitse? Sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla, mutta
muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo
ennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:
»Kustu, anna tuo vaatepakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso,
ettet pudota lankakeriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So,
saappa tänne nyt nuo kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! Minä kiiruhdan
pappilaan.»
Pojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiirehti astumaan kirkon
lähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa hän astui kyökkiin, josta
häntä kutsuttiin ruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja
terveiset lausuttuansa hän antoi munakopan ruustinnalle, sanoen:
»Toin vähän tuoreita munia ruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin
asioita.»
Ruustinna kiitti tuliaisista ja käski muoria istumaan.
»Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattailla kun tulimme», vastasi
muori, mutta istui sentään samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: »Ovatko
röökinät kotona? Minä otin mukaani peitonaineita ja pyytäisin röökinöitä
meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan.»
»Kyllä he ovat kotona», vastasi ruustinna ja huusi tyttäriään, joista
toinen heti tuli muoria tervehtimään ja lupasi peiton kauniiksi
pistellä. Mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista,
punaisilla kukilla hienosti pilkutettua karttuunia, sanoi neito:
»Noh, miksikä tuommoista mustanväristä vaatetta olette Liisun
morsiuspeitoksi ostaneet?»
»Onhan ihmisellä usein murhettakin», vastasi muori, »ja silloin on musta
hyvä olemassa.»
»Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia», väitti neiti.
»Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa. Mutta»
-- lisäsi hän ikäänkuin itseksensä -- »jos Liisu rusthollarin ottaa,
laitan hänelle punaisen peiton ja teen tästä itselleni häävaatteet --
vaan Jaakolle -- hänelle on tämä liiankin hyvää.»
»Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee?» kysyi ruustinna, kun
huomasi muorin puheesta, ettei siitä oikein varmaa tietoa ollut.
»No niin, ruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varma asia, koska
Jussilan rusthollari tytärtäni on vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö
hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa,
on kumminkin nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa renkinulikan,
jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä tuommoinen tyttö
hupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa
-- niin, niin se on», ja nyt muorin suru nousi korkeimmillensa ja hän
purskahti itkemään. Rovasti tuli samassa sisälle, ja meni, nähtyään
tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään ja kysyi:
»Mikähän Mäkelän muorille on tapahtunut?»
Muori kertoi nyt rovastille, mitä jo ennen oli ruustinnalle puhunut, ja
lisäsi siihen: »Liisu on rovastin rippilapsia, ja minä tiedän, että
rovastin sanat ovat hänelle suuremman arvoiset kuin muitten. Senpä
vuoksi pyytäisin, että rovasti neuvoisi häntä luopumaan tuosta entisestä
tyhmästä naimistuumastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona.»
»Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimaton sekaantua», vastasi
rovasti. »Paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään
liittonsa tekevät. Ainoastaan silloin, kun selvästi näemme lapsemme
syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset estämään, jos
hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä.»
»No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että rovasti hyvillä neuvoilla
estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle.»
»Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään?» kysyi
rovasti. »Onko hän juomari?»
»He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta
olisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan
rusthollin emäntänä paremman onnen saisi.»
»Jos nuorten rakkaus on vakava, niin kyllä Jumalalla on rikkautta, jota
hän jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin
maalliset tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön
siis kukaan vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se
on minun neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon;
jääkää hyvästi ja muistakaa sanani. Viekää kotiväelle paljon terveisiä!»
»Kiitoksia», vastasi muori; ja ollen vähän nopolla nokin, hän sanoi:
»Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näemmä, se olikin.»
Rovasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa
valittamaan ruustinnalle, joka, ystävällisesti muoria kuunnellen,
tarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.
»Voi hyvänen aika, otanko vielä?» -- sanoi muori mielissään, kun
kolmatta kuppia tarjottiin.
»Totta kaiketi», vastasi ruustinna, »mitäs liikaa tuo nyt sitten olisi,
olettehan pitkän matkan tullut, kyllä sen verran jaksatte juoda.»
Muori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemän kuppia, -- sehän oli
hänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa, vastaten:
»No, kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja
röökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan,
vähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä
muista, että jo on kirkkoonkin rientäminen»; ja nyt oli kahvi tuota
hätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla
silmällään, että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä,
ja tarttuen neidin hameeseen, hän kysyi: »Onko tämä ostovaatetta vai
kotokutoista?»
»Kotona se on kudottu», vastasi neiti.
»No olipa hyvä, että osuin näkemään», virkkoi muori, »tuommoista minäkin
laitan meidän Liisulle, mutta turkinpunaisen sijaan panen keltaista,
sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivunlehdistä. Itselleni panen
valkoisen sijaan markansinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin
teenkin.»
»Mutta eihän se ollenkaan tule tällaista», intti neiti.
»Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä», vakuutti muori ja pyysi nyt
vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset
jäähyväiset ja läksi kirkolle.