Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että
virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa
myrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista
sisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi
kyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä
toisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli
likomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi
sitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä
kuului ääni, joka sanoi:
»Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?» Ovi aukeni, ja kun
tulija astui sisälle, sanoi hän:
»Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?»
»En, vai kuinka? No olette maarin Hilja -- paronitar -- no Jumalan
kiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.»
»Onko äitini kovin huono?» kysyi Hilja kiiruusti.
»Huono kyllä», sanoi Tiina, »ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte
erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.»
»Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina
hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin
omani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.»
»Aivan halusta», vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista
muutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin
olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa.
Tiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan
kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden
asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle
Hilja nyt sanoi:
»Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä.
Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään
vaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin,
mutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne
kuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi,
en myöskään voisi olla täällä.»
»Jos näin on asiain laita, niin kyllä vanha Tiina vaiti osaa olla»,
vastasi Tiina.
Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa. Hän näki
kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkien polvillensa hänen vuoteensa
ääreen. Samassa leski huudahti:
»Minun Hiljani! Auttakaa, auttakaa! Käärme pistää häntä sydämmeen --
juuri sydämmeen sen myrkkyhammas puree. Voi, kun en pääse apuun!»
Sairas aukaisi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia. Hän aikoi nousta
istualle, mutta voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa.
Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:
»Äiti, rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?»
»Hilja! Oi kiitos, Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni
nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi
sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä palkitkoon. Oi,
oikeinpa olen iloinen siitä, että sinut tässä nyt vaaratta näen. Hyi
tuota kamalaa untani! Minä näin mielessäni, että käärme sinun sydäntäsi
myrkytti.»
Ȁiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky oli
sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, hyvä
köyhä äitini, joka hyvästijättäissäni sanoi: 'Älä ikänä sellaista iloa
hae, jossa Jumala unohtuu.' Minä kuulin nämät sanat korvissani, mutta
unohdin ne taas, vaan tavan takaa kuulin tämän kuiskeen, ja sydämmeni
kävi levottomaksi. Oli minulla vielä toinenkin, joka minua neuvoi --
hän, joka tuli minun opettajakseni toisessa kodissani. Nyt vihdoinkin on
sydämmeni saanut levon. Älä enää, äiti, pelkää, että vaaraan joudun;
minä tiedän, kusta avun löydän, mutta -- minun on kovia täytynyt kokea,
ja vaivainen hän, joka niin tekee kuin minä.»
Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen: »Lapseni,
sinä et ole onnellinen; heitä sydämmesi murhe äitisi helmaan, sillä jo
piankin se voisi olla myöhäistä. Sydämmeni sykkii vielä, mutta kohta se
jo kukatiesi on kylmänä.»
Hilja kertoi kaikki murheensa äidilleen ja tunsi suuren huojennuksen.
Yöt päivät hän nyt hoiti Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa
tulivat aina kalpeammiksi. Ulkoilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut käydä
paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat; mutta silloin hän meni
niittypolkua pitkin kirkonmäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä myöskin
nimitetään.
Eräänä yönä, jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi meni Hilja
hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen
notkolle. Meri oli tyyni kuin peili, ja laulurastaan ääni kuului
saaristosta. Vähäinen vene näkyi merellä; siinä souti kaksi poikaa. Vene
läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä Hilja
istui. Hilja näki heidät, kun he hänen sivutsensa kulkivat, mutta hän ei
vähääkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa
vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peläten tuota
kalpeata olentoa he läksivät juoksemaan kotiinsa, minkä vain ennättivät.
Kotiin tultuansa kertoivat lapset äidillensä, että he Nunnamäellä olivat
nähneet kummituksen. »Jos uskotte taikka ette», sanoi toinen poika, »on
toden totta, että me näimme naisen mustaan pukuun puettuna; hänen
kasvonsa olivat valkeat kuin haudasta nousseen. Hän istui kökötti
kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti kiilustivat.»
Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa,
lausuen:
»Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties se
on jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa, vaan
käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin muutamien
vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt kulkevat
pöyhkeät röökinät ja krikastavat nuorten herrain parissa juuri kuin
taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan aikaan
opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka.»
Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi kuitenkin
ensin naapuriakan luo uutista kertomaan ja pyytämään häntä kanssaan,
koska yksin lähteminen tuntui vähän kammottavalta.
Jonkun aikaa naapurissa oltuaan meni akka kumppaninsa seurassa
kummitusta katsomaan, ja tiellä kertoilivat molemmat, mitä aaveita äiti
ja äidinäiti entisaikoina olivat nähneet, ja niitä juttujapa johtuikin
muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle,
mutta turhaan he hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enää
muuta kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa huojui.
Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata. Vaan jopa
muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keskiyön
aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä; ja kun Tiina eräänä
päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha
akka, joka hänellekin kertoi tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi
vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: »Minä menen
tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen, niinkuin
luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy
ihmisiä pelottelemassa.»
Tiina arvasi heti, että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi
sen vuoksi vesisankoinensa ylikertaan, ja puhui, tavattuansa Hiljan,
mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä
Nunnamäelle. Varoitus oli kuitenkin tarpeeton, koska Hilja ei olisikaan
voinut mennä kotoa pois, sillä jo seuraavana yönä kuolema korjasi hänen
rakkaan äitinsä.
Lesken kuoltua Hilja läksi Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän
oli äitiänsä ollut hoitamassa. Mutta kauan puhuivat Naantalin akat, että
nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä rauhaa
haudassansa.