Syyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita
lehtiä puitten oksilta maahan, ja sadepisarat rapisivat vasten paronin
maakartanon ikkunoita.
Hiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja istui
pöydän ääressä. Hän muisteli äitivainajatansa, joka nyt oli jo vähän
kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: »Äiti käski
minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään pois
maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan turhaan
-- -- mutta en tahdo valittaa -- onpa minulla kumminkin yksi, joka minua
hellii, jolle elämäni on kallisarvoinen.»
Näin ajateltuaan hän meni erääseen kamariin, jossa pieni poika
lylleröinen tallusteli. Poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella
ja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. »Tuleppa tänne,
Tommiseni!» sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä luokse. Hilja
otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen kanssansa, mutta
samassa tuli paroni sisälle ja huudahti kiivaasti:
»Merkillistä, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa suomenkieltä!
Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy sitä koulussa oppia, jos hän
elää -- -- noh, se ei nyt olekaan varsin luonnotonta, sillä kyllähän
sitä joskus tarvitsee, -- mutta että _sinä_ hänelle, pikku _paronille_,
saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu, se ei sovi.
Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle puhuu.»
Hilja katseli nöyrästi, vaan vakavasti paronia ja lausui: »Herman!
Hartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen hänelle
tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen jaloimpia, sinunhan
siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja pyrinnöitä edistämässä, ja
näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat suuriarvoisimpia. Miksi siis olet
sitä vastaan, että poikamme oppii maamme kieltä? Minä en voi olla
hänelle sitä puhumatta, sillä omatuntoni minua siitä soimaisi.»
»Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun tai muitten sivistyneitten
kuullen puhu», varoitti paroni ja meni pois, paiskaten oven kiinni.
Hilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneeseen. Tuuli vinkueli ulkona,
ja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli itseksensä:
»Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa muitten
mieltä. Silloin kumminkin, kun hän sydämmensä ystävän valitsee, valitsee
hän oman mielensä mukaan. Mutta voi, useinpa hän tässä valitsemisessaan
pettyy!»
Pikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä
vain istui mietteissään, nykäisi lapsi äitinsä hameesta ja rupesi
narisemaan. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja
hyväili pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinutuoliin ja rupesi
pojallensa puhumaan, sanoen: »Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun
äiti laulaa:
Oma kiltti poikaseni!
Nuku äitis helmassa,
siinä olet turvassa.
Siinä surutonna olet
niinkuin kukka lehdossa,
pieni lintu pesässä.
Minun sydänkäpyseni!
Nuku unta makeaa,
uni voimat vahvistaa.
Mailman kiistatanterella
usein myrskyt raivoaa,
vastatuulet puhaltaa.
Kukatiesi kohtaavat ae
sinuakin, lapseni,
oma pienokaiseni.
Vahvistu, mun poikaseni!
Nuku, sydänkäpyni!
Vielä valvoo äitisi.
Hiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiinni, ja Hilja
katseli mielihyvällä nukkuvaa lastaan. Mutta hetkisen vain sai hän näin
rauhassa istua, sillä palvelija tuli sisälle, ilmoittaen, että ulkona
oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle kumoon ja
loukannut itsensä niin, ettei hän nyt voinut edemmäksi mennä, vaan pyysi
päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän toipuisi.
Hilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi
sitte paronin luo kertomaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli
tullut.
Paroni käski palvelijan kysyä kyytimieheltä, mikä mies matkustavainen
oli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian
mennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vierashuoneeseen.
Vieras tohtori talutettiin nyt sisälle, mutta juuri huoneeseen
ehtiessään hän pyörtyi. Palvelijat riensivät apuun, ja tohtori
kannettiin hänelle hankittuun vuoteeseen. Hilja toi lääkkeitä, joita
ensi hädässä piti käytettämän, mutta lähestyessään sairasta kalpeni hän,
hänen kätensä vapisi ja hän huudahti hiljaa: »Oi Jumala! Paavo!»
Paavo oli tullut ulkomailta ja aikoi lähteä erääseen pitäjään, jossa
hänen sisarensa asui, mutta silloin sattui matkalla onnettomuus, ja nyt
hän oli Hiljan, entisen rakastettunsa, kartanossa.
Kun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin
kaupungista lääkäriä noutamaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä
hautomaan sairaan päätä, mutta riensi itse lapsensa kätkyen viereen.
Siinä hän istui kalpeana, kädet ristissä, lausuen: »Oi Herra minun
Vapahtajani, vahvista voimani!»
Paavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä reiän, josta oli paljo
verta vuotanut, ja hän oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan
herättyänsä hän katseli ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä,
ikäänkuin vähän kummastuneelta, mutta tarttui sitte kipeään päähänsä.
Hän näkyi huomaavan, missä oli, ja sanoi heikolla äänellä: »Täti, missä
on Hilja?» Vastausta odottamatta hän painoi taas silmänsä kiinni.
Tohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän
tarkasteli sairasta ja sanoi sitte: »En luule tässä mitään vaaraa
olevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen
omana.»
Paroni huusi Hiljaa, sanoen: »Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle
määrää, sillä minulla on asioita kaupunkiin ja aion nyt lähteä sinne
tohtorin seurassa.»
Hilja tuli, kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä ja meni ne kuultuansa
jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas silmänsä. Tohtori
koetti puhua hänen kanssaan, mutta Paavon puhe oli sekanaista, hän
houraili. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä määräyksiä ja läksi
sitte paronin seurassa pois.
Täti istui sairashuoneessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen: »Ehkä
teidän tulee väsymys, menkää lepäämään, kyllä minä tulen valvomaan ja
otan toisen sisäneitsyen kanssani. Ehkä sitte aamupuoleen taas paremmin
jaksatte valvoa.»
Hiljan puhuessa Paavo heräsi; hän katseli huoneeseen ja huudahti
iloisesti, havaittuansa Hiljan:
»Hilja!» vaan samassa hän sanoi taas: »Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka
kehtaat sinä, Pariisin muotinukke, pitää minun Hiljani silmiä?»
Hilja hiipi Paavon luokse, sanoen: »Etkö minua tunne?» Paavo katseli
tuimilla silmäyksillä Hiljaa ja huudahti taas:
»Mene pois, sinä muotinukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja
silmät.»
Hilja ei voinut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo taas
ennätti vaipua unen horroksiin.
Paronin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä komeissa ja viimeisen muodin
mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka ne kyllä olivat hänelle
rasituksena.
Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, mutta sitte hän sai nukkua
levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa,
kun hän unestansa heräsi. Hän katseli kamarissa olevia ja sanoi sitte:
»Ah, nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo
vaivaa minusta! Kuinka kauan olen täällä ollut?»
»Nyt kolmatta päivää», vastasi täti. »Te olette ollut varsin houreessa,
mutta nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palajavat.»
»Hilja, missä on Hilja?» kysyi Paavo.
Hilja, joka huoneessa istui vähän syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi, ja
Paavo lausui:
»Hilja, oletko minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos
tahtoisit --» Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka seisoi
kalpeana ja vapisevana kuin haavanlehti, sai kuitenkin voimia niin
paljon, että hän Paavon puheen voi keskeyttää vastauksella:
»Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua
kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit.»
Paavo ei enää mitään puhunut. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja niin
hän makasi pitkät hetket sanaakaan sanomatta.
Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, mutta matkusti sitte pois,
vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon
lähdettyä ikäänkuin taakan putoavan sydämmeltänsä, ja hän saattoi taas
lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.