Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä
hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin
valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi
Helsinkiin.
Paronilla oli ollut vieraita, joiden kanssa hän koko yön oli korttia
lyönyt, ja hän oli vasta muutaman tunnin nukkunut, kun kuuli oveensa
naputettavan.
»Kuka siellä?» kysyi paroni.
»Vanha täti», vastasi täti. »Minulla on tärkeä asia puhuttavana.»
»Tulkaa sisälle», sanoi paroni, mutta mumisi samalla itseksensä:
»Pitäisipä hänen ymmärtämän, ettei minua sovi unestani herättää. Mitäpä
asiaa hänellä nyt ollee? Arvattavasti ei juuri mitään, joka
mainitsemista ansaitsee.»
Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja kertoi sitte, että
Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin. Muuta hän ei joutunut sanomaan,
ennenkuin paroni kiljasi:
»Naantaliin! Kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä
kielsin?»
»Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin
aamulla, jolloin tämän kirjeen sain.» Täti jätti nyt kirjeensä
paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen ja sitte omansa, joka
kuului:
»Herman hyvä!
Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun oli
velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu,
mutta minun on myöskin velvollisuus noudattaa kuolevan äitini viimeistä
pyyntöä -- ja mitä tehdä -- -- kuinka saattaisin molemmat velvollisuudet
täyttää? Tätä ajattelin koko päivän, kunnes vihdoin tulin selville. Nyt
tiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, mutta siellä ei kukaan saa
tietää, että paronitar on äitinsä luona. Yöt päivät olen häntä hoitava,
mutta kun joku vieras tulee, kätkeydyn äitini huoneessa olevaan pimeään
vaatekomeroon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä
tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme luo. Kun
äitini minua ei enää tarvitse, lähdenkin sinne, ettet joudu vallan
perättömiä puhumaan. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin
mieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ettei kukaan saa
tietoa siitä, että olen Naantalissa. Mutta -- Herman! Herman, ajattele
toki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.» -- --
Tähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi
värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä
ja sanoi vihdoin:
»Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä
kotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen
Tukholmaan -- ymmärrättekö?»
»Kyllä», oli tädin vastaus.
»Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa», lausui paroni, »te saatte taas
lähteä maalle toimituksiinne.» Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki
nyt vielä Hiljan kirjeen ja sanoi sitte itseksensä: »Hän on yhtä
hyväsydämminen kuin hän on kaunis. Hm, kumma, -- -- entä jos todellakin
olisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa -- oikeinpa oiva
rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!»
Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden
käteensä ja silmäili sitä, mutta se ei häntä huvittanut. Pitkä oli hänen
päivänsä. Vaan illan tultua hän istui tavallisuuden mukaan taas eräässä
ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja
mielensä; ne paremmat tunteet, jotka äsken hämärästi liikkuivat hänen
sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.