»Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole
velvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä
hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon
täyttää?»
»Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle
tärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.»
»Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi
omaatuntoani vastaan, mutta tässä -- Herman! Sydämmessäni tunnen, että
nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään
syytä estää lähtöäni.»
»Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.»
»Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö
menemästä.»
»Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että _minun_ vaimoni ei
sovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi
siksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin
kasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä
sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö
nyt, että se on varsin sopimatonta.»
Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän
lausui: »Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden
kahleissa!» Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut
mitään koko matkastansa.
Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt
rupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä
Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen
loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka
hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän.
Välistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän
näytti jo varsin tyytyväiseltä.
Paroni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli
muutos tapahtunut, ja ajatteli: »Hän on viisas nainen; kyllä kaikki
hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.»
Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha
täti Hiljan luoksi, sanoen: »Hilja parka, sinä et onnellinen ole.»
»Täti, mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minut tähän tilaan
saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan, niin
paljon kuin on mahdollista, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä.»
Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa
sydämmelliset yöhyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi
palvelustyttö hänelle pienen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen ja
luki:
»Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini luo. Kun kirjeen
saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni kirje, jota
pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä, mihinkä hänen mielestään
olisi paras sanoa minun lähteneeni. Tätä pyytää teidän murheellinen