Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt
oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt
loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen
kaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä
heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla
kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin
mentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni
vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.
Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän
paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa
hevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä
mierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui
vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä
istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen
näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille:
»Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun
ajattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on,
eikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.»
»Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu», vastasi
paroni.
»Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun
kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.»
»Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut,
mutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.»
Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä
siemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin
tukahutetuksi.
Kotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen
olonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän,
joka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen
mielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt,
että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä,
pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle
puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia
kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama
rukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon
kirjoittamat sanat: »Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on
kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen
lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.» Tämän luettuansa
rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä:
»Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi
Jumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.» Hilja katseli kirjaansa ja
luki:
Mailmallisten joukossa
etsit turhaan onneasi,
sillä mailman tohussa
unohtuupi Jumalasi;
ja ken ei muista Herraansa,
hän kadottaapi onnensa.
»Niin -- maailman tohussa olen unhottanut Jumalani -- minä en ole
rukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni
asunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.» Hilja
käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:
Jos unhottaisi rakkaansa
äiti joskus poikansa,
ei kuitenkaan Jumala
sinua koskaan unhota.
Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen
sydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että
Hilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa
tuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että
kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti
tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille
sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse.
Paroni oli heti valmis.
Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin
askeleita joudutti -- tavaran pyyntö. »Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä
hän meille on testamentissaan määrännyt», ajatteli tämä tuhlaajamies.
Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen
kamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin
ja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen:
»Herman hyvä! Minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet
hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen jo aikaa
kuitenkin tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaiken
omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt
minulle iloa, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin
sinut. Sinä aikana, jona likeisimmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet
sinä aina osottanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle
siitä!»
Paroni pyyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta,
joka myöskin istui huoneessa, hän kysyi:
»Mitä tästä kivusta luulette?»
Tohtori ei puhunut mitään, hän pudisti vain päätään.
Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa
oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että
petollisista ystävistä.
Kovan murheen tuotti kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli
kuitenkin onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti
toimitti peijaiset ja kaikki mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut,
niin että Hilja parka pääsi niistä murheista. Hän tunsikin aina suuren
lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan. Sen vuoksi hän, kun
peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintöasiat selvällä kannalla, sanoi
paronille: »Onpa onni, että täti nyt on meillä.»
»Hm, niin, minun mielestäni sentään olisi sopivampaa, että joku vieras
olisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi,
muistuttaa se aina -- -- aina -- että sinä olet -- että ei kenraalinna
ollut sinun äitisi.»
»Herman, mitä sanotkaan? Senhän kyllä kaikki tietävät -- enkä
tahtoisikaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti,
joka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mutta Herman, saatatko sinä
halveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole
mahdollista!»
»Nyt joudun pahaan pulaan», ajatteli paroni, »mutta minä keksin keinon»
-- ja kääntyen Hiljaan hän lausui suloisimmalla hymyilyllänsä: »Oma
Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin
muistella häntä sinun äitinäsi, eikä se olekkaan ihmettä, sillä hänpä
minulle kasvatti suloisen vaimoni. Mutta jos tahdot, että tätisi olisi
täällä, menen itse häntä pyytämään jäämään meille.»
»Kiitos, Herman,» lausui Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö,
jolle hän lausui:
»Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua olisitte meillä
talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja
minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä
ehdolla, että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne
_ainoastaan_ taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?»
»Kyllä, _aivan hyvin_», vastasi täti, »ja Hiljan vuoksi tahdon jäädä.»
»Ainoastaan hänen vuoksensa», mumisi paroni, »hm -- myöskin noilla on
heidän ylpeytensä.»
Vanhan tädin seura oli nyt hyvin tarpeellinen Hiljalle, sillä muuten hän
olisi useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä
melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut. Aina
hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni
enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotiin vasta päivän
koittaessa. Ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen päänaluksensa oli
usein kyynelistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja
murheenkin päivinä, ja niin viikot vierivät nytkin eteenpäin. Talvi oli
jo mennyt ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maakartanoonsa kesäksi,
ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmillansa, pellot
viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa.
Kartanon lähellä oli kaunis koivisto, johon oli tehty lehtimaja; tänne
asettivat täti ja Hilja kahvipöydän, sillä Hilja odotti paronia
kaupungista maalle.
Odottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta
pian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän
kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren
saaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena
Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa
tuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä. Hän muisti
äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri
hänen tätä ajatellessaan näkyivät maantiellä vaunut, joita paronin
mustat hevoset vetivät.
»Herman tulee!» huusi Hilja ja meni tulijaa vastaan ottamaan.
Tervehdittyänsä miestään Hilja vei hänen lehtimajaan, ja paroni sanoi:
»Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on ilma paljon
raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unohtamaisillani, että
minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli.»
Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte
paronille: »Kuules, mitä Niilo kirjoittaa:
'Sisar rakas!
Äitimme on kovin sairas. Minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen
hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne. Hän hourailee
sinusta, ja kun hänellä joskus on selkeitä hetkiä, puhuu hän aina
sinusta. Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi
tulla paremmaksi. Tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule,
Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä
olen valvonut yöt päivät, mutta nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä
siellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnäoloani, ja minun on
siis sanottava viimeiset jäähyväiseni rakkaalle äidille. Oi Hilja!
Nytkin hän huutaa pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan suuressa
vaarassa. Tule, tule pian!»