Paavo oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja oli seuraavana päivänä
valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa hän aukaisi akkunansa,
josta raitis ilma tulvi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi
ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi kuitenkin, sillä tänään oli hänen
muuttaminen pois, eikä hän sitte enää koko kesänä saisi nähdä Hiljaa,
koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo.
Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maakartanoonsa,
joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.
Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun
palvelustyttö tuli kutsumaan häntä eineelle, ja hän meni. Kenraalinna
oli jo ruokasalissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle,
kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan
toisillensa he rupesivat aterialle. Vaiti he istuivat pöydän ääressä,
mutta kenraalinna katkaisi vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle:
»Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne
ajatellessakin ikävältä tuntuu.»
Kenraalinna kiitti Paavoa kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli
nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut
heillä. Hilja ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kastehelmi
kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyi pari
kiitollisuuden kyynelhelmeä Hiljan pitkissä silmäripsissä, ja niiden
merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.
Eineeltä päästyänsä Paavo sanoi: »Katso, Hilja, miten ilma on ihana ja
raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään.»
»Varsin halusta», vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun
kuumana siksi kuin he kotiin palaisivat.
Hilja puki vain päällysnutun yllensä ja meni sitte Paavon kanssa
Kaisaniemen puistoon. Aurinko laski kultaisen hohteen puitten latvoille,
joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä
täällä muutamia orvokkeja sekä vilukukkia. Koko luonto oli viehättävän
ihana, ja Paavo lausui:
»Hilja, kuule lintusten laulua, ne ovat jo tulleet ihailemaan maatamme.
Vaikka meidän talvemme on kylmä, niin etteivät ne silloin voi täällä
pysyä; ne kuitenkin kevään tullessa rientävät tänne. Oi jospa ihmisetkin
kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! Mutta valitettavasti monet ja
kukatiesi useimmatkin enemmän muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin
tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta.»
»Saattaa olla niin», vastasi Hilja, »mutta mielestäni ei kenenkään olisi
mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä
sen kesäisessä loistossa.»
»Ja sanoihisi minä lisään vielä», sanoi Paavo: »Ken vain on nähnyt sen
kurjuudessaan, nälkävuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä,
jollei hän voimiensa takaa koettaisi tehdä työtä maansa hyödyksi.»
»Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella
rakkaudellamme emme voi juuri mitään saada aikaan.»
»Sanomattoman paljon voitte tehdä. Sitä kaikkea en nyt saata luetella,
tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit,
miten siinä seurassa, joka vietti syntymäpäivääsi, melkein kaikki olivat
ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos
olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän
vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko --
ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura. Arvaatpa sitte, miten paljo
tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki
turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat.»
»Mutta minä luulen», vastasi Hilja, »että miehet tuhlaavat enemmän kuin
naiset.»
»Se ei vähennä naisten vikaa. Minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata,
sillä aikomukseni olikin vain mainita yksi tapa niistä monista, joilla
saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän
esimerkin mieleeni. Asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuriarvoinen,
mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on tehnyt kelvollisen
miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut
tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi.» Naurahtaen lisäsi Paavo
vielä: »Näin suuri on teidän voimanne, ja senvuoksi onkin tärkeä asia,
että tätä voimaanne hyvin käytätte.»
»Paavo hyvä, turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää,
mutta eihän tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joiden pariin
joudun.»
»Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita
hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin
koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon
hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutusala
hänellä on.»
Tarkasti Hilja kuunteli Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan
viimeisen kerran, jona Paavo näin opettaen häntä puhutteli. Hänen
sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän
innostuneena: »Paavo, minä ymmärrän sanasi, tiedän ne tosiksi ja koetan
tehdä työtä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työalakseni on
maailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotiin, sillä meitä jo
varmaankin odotetaan.»
Kiirehtien he nyt läksivät kotiin. Siellä kenraalinna heitä jo oli
kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvipöydän, jonka ääreen he nyt
kaikin istuivat; vanha tätikin oli joukossa. Mutta ei kenelläkään ollut
paljo sanomista, olipa ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä
tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, kokosi vähät
kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan. Silloin
kenraalinna antoi hänelle muistoksi kultakellon, jonka Paavo
kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä otti vastaan. Katkeralta tuntui
Paavosta hyvästijättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koti
kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi
hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän voinut pidättää.
Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän
kaupungista ajoi. Mutta pian ei enää näkynyt mitään, ja silloin Hilja
sanoi huoaten: »Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotini
nyt tuntuu!»