Tammipakkanen paukkueli ulkona, mutta kenraalinna Simssin salissa paloi
valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneeseen. Suuren
seinäpeilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän
vieressä seisoi Hilja. Hän koetteli uutta vaaleansinistä silkkipukua,
jonka ompelija juuri äsken oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli
kulunut siitä, kun Hilja täytti kuudennentoista vuotensa. Silloin hän
oli vielä ikäänkuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan.
Mutta ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli
uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan
vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mielihyvällä
viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa hän oli tullut tanssisalien
loistavaksi kaunottareksi, ja se oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä
Hilja loisti halusta. Hän katseli kallista pukuansa, joka valkoisilla
silkkipitseillä oli koristettu, ja ajatteli:
»Tämä on tosiaankin kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina
somemmissa vaatteissa kuin te, ja kuitenkin voitatte kauneudessa hänet.
Kerran tahtoisin nähdä teidätkin oikein somissa vaatteissa; kuinka
viehättävä silloin olisittekaan!' Nytpä minulla on oikein soma puku.»
Näin ajatellessaan Hilja, ikäänkuin peläten, että joku hänen ajatuksensa
kuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo oli juuri tullut
sisälle.
»Ah!» huudahti neito, »minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut,
että ovi oli auki.»
»Tuskin sinua tunnen tuossa puvussa», sanoi Paavo. »Sepä kahiseekin
ikäänkuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän
tammipakkasessa kulkee --»
Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaatuntoansa pisti
vähän, mutta Paavolle hän lausui hymyilevin huulin: »Noh, eikö tämä ole
kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?»
»Hilja! Sinä olet ihana, sen sanon ensi kerran sinulle, mutta samassa
täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa ja
vähemmän turhamaisessa puvussa.»
»Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia
vaatteita pukemaan ylleni.»
Hilja meni, ja Paavo jäi yksin. Vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle
tavallisessa siistissä puvussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä
ääni, joka huusi: »Voi äiti, minun on vilu! On niin kovasti vilu!»
Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: »Hilja, sinun
kasvattiäitisi on rikas, ja sinä saat häneltä, mitä ikinä tahdot. Oletko
muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?»
»Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus
ollut heitä katsomassa, vaan nyt en kuitenkaan muutamaan aikaan, -- minä
en ole juuri joutunutkaan, -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin
lääkäriksi tulit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä,
välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet
pahoillasi siitä, etten itse ole joutunut menemään köyhäin tykö.»
»Hilja! Jos olisitkin tammipakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden
majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkkipuvun ostamatta.
Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta ne
ovat joutuneet vähän harhatielle. Hilja, rakas Hilja, älä pahastu,
vaikka näin puhun.»
Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassatunnossaan ja tunsi sen nyt
vielä paremmin, mutta hän oli harmissaan ja sanoi Paavolle: »Jos minä
tahdon niin pukeutua kuin muutkin, enhän minä siitä pahene -- mutta
tottapa et sinä enää pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi
moitteenalainen.»
Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: »Hilja, sinun paras ystäväsi
tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, kun olit lapsi.
Jollen olisi ystäväsi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan.»
»Eipä se ystävyydeltä näytä», arveli Hilja. »Kyllä minulla on
toisenlaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus
vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla,
ettei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen
mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin
oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä
kiittävät.»
Paavo oli vaiti hetken aikaa, mutta lausui sitte vähän vapisevalla
äänellä: »En tahdo sinua moitteellani enää vaivata. Jää siis tuon
paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!»
Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä
tykytti levottomasti. Ikäänkuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja
ajelevat, niin riehuivat tunteet Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä
pyytämään Paavolta anteeksi, mutta seisoi kuitenkin paikallansa. Hän
kuuli, miten Paavo eteishuoneessa otti päällysnutun yllensä, ja aikoi
huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta
aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa. Vihdoin hän meni hitaasti
kamariinsa. Hän tunsi kovaa tuskaa. Poskensa hehkuivat ikäänkuin
kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen
akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän
ajatteli itseksensä: »Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin
hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän aina minua
nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!»
Hiljan näin ajatellessa tuli kotiin kenraalinna, joka oli ollut erään
tuttavan luona. Hilja meni häntä vastaan ja kertoi, että Paavo oli ollut
heillä.
»Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiire oli?»
kysyi kenraalinna.
»Meillä oli vähän riitaa», vastasi Hilja. »Minä sain uudet vaatteeni
kotiin ompelijalta ja koettelin niitä juuri kun Paavo tuli. Ne olivat
hänen mielestänsä liian turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin,
että minun täytyi vähän puolustaa itseäni. Sentähden ei hän täällä
viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen
mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni.»
»Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman
päivän päästä varmaankin jo taas tänne.» Mutta tässä luulossaan
kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät ja viikot kuluivat,
mutta aina vieläkin hän pysyi poissa.
Eräänä päivänä Hilja istui ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ,
sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä.
Vihdoin hän nousi istualta, sanoen itseksensä: »Alman luo minä menen,
hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enää tule.» Hilja pukeutui
kiiruusti päällysvaatteisiinsa ja läksi sitte Alman luo.
Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: »Oi Hilja,
olipa hyvä, että tulit. Minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin,
että olit minut jo unhottanut, kun näin harvoin tulet luokseni. Minä
päätin myöskin olla tykösi tulematta, -- mutta tänään olisin kuitenkin
lähtenyt sinulle uutisia kertomaan. Tiedätkö, Hilja, -- Niilo ja minä
olemme kihloissa!»
»Olipa se iloinen sanoma! Odottamaton se ei kuitenkaan ollut, sillä jo
kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet.»
He puhelivat yhtä ja toista kihlauksen johdosta, kunnes Hilja äkkiä
kysyi:
»Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevan?»
»Tietää, hän oli äsken täällä.»
»Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä,
mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti
pahastuvan.» -- Hilja kertoi nyt ystävällensä, mistä Paavo oli
suuttunut, ja Alma vastasi:
»Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä pyytää anteeksi,
sillä sinussa syy oli. Oi Hilja, varo, ettet kadota hänen ystävyyttänsä
eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen mielipahalla näinä
viimeisinä aikoina nähnyt sinut kävelemässä paronin seurassa ja --»
Hilja keskeytti Alman puheen, vastaten: »Älä usko paronin minusta
huolivan. Mutta jos hän sen tekisi, eihän sitä voisi sanoa muuksi kuin
onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan
itsekin jalo, koska häntä kaikki kiittävät. Jos näin mahtavan miehen
vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja
pyrinnöitä edistämään.»
»Oh Hilja, tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, mutta vieläkin varoitan
sinua: älä liiaksi ihaile paronin hienoa käytöstä! Sillä hän on kaikki
tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän vielä sinutkin kietoo.
Hilja, varo, ettet vasta silloin, kuin jo on myöhäistä, huomaa, että
lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!»
»Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään
pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa.»
»Älä sano, Hilja, ettet sitä tiedä. Sinä näet kyllä, kun hän vikojasi
ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, mutta sinä olet nyt
närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin
hunajahuulisten tanssikeikarien puheisiin.»
Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: »Paavolla on sinussa hyvä
puhemies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä
kotiin.»