Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan
vierassaliin, jossa Hilja kulki edestakaisin odottaen vieraitten tuloa.
Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvattitytärtä, ja
tyytyväinen hymy lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa
neitosta. Hilja oli pukeutunut uusiin valkoisiin vaatteisiinsa, ja hänen
mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumivalkealle
kaulallensa, oli oikealle puolen pistetty valkoinen ruusu; tässä
puvussaan hän oli viehättävän suloinen.
»Tänään, minun tyttäreni», sanoi kenraalinna, »pitää sinun olla
kohtelias kaikkia vieraita kohtaan; et saa enemmän olla Alman kuin
muitten nuorten parissa.»
»Voi jospa minä vain muistaisin ja osaisin!» vastasi Hilja naurahtaen.
»Pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan.» Enempää ei
Hilja joutanut puhumaan, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilät
kruunuissa sytytettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi
enentymistään vieraita, joista toinen joukko oli puvussaan toistansa
loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle. He tulivat Hiljalle
onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöntä
lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.
Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän matkaa noista
onnentoivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle:
»Minua inhottaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet
kuuntelee tästälähin, niin ken takaa, ettei hänkin vielä tule niitten
monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seuraelämässä, ja
joiden onni katoo silloin, kun heidän poskiensa ruusut lakastuvat.»
»Ei, Paavo», sanoi Niilo, »sitä en voi uskoa; paremmin on sinun hyvä
kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni.»
Paavo pudisti päätään, mutta samassa Hilja tuli hänen luoksensa sanoen:
»Noh, miksi noin alakuloisena?»
Lempeästi katsellen Hiljaa Paavo lausui: »Kun Hilja on hyviä siemeniä
kylvänyt taimilavaan ja näkee kanalauman sotkevan niitä sikin sokin ja
rapsivan riipin raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja
pelkäät, että paljo noita hyviä siemeniä joutuu hukkaan.»
Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:
»Älä pelkää, Paavo, siemenet ovat syvään kylvetyt, ei niitä kanat pois
rapsi.» Muuta hän ei joutanut sanoa, sillä samassa tuli naisväkeä
tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli hänet nyt
Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, mutta meni sitte rouvien
kanssa juttelemaan.
Hilja sanoi Paavolle: »Tottapa paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin
noilla muilla vierailla, koska hän ei mitään mitätöntä puhunut.» Tähän
ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.
Anna K--, joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksuen kohdellut, koetti
nyt päästä hänen ystäväksensä, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle
ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten paraiten saattoi.
Anna oli kaunis neito, mutta myöskin suuri keikailija, ja sen kautta hän
menetti paraan osan kauneudestansa. Mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien
vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen
ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka
tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.
Anna istui Hiljan vieressä; hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän
sanoi Hiljalle: »Ah, tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty
kuvasi.»
Hilja ei siihen mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin.
Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa
hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään.
Sitte hän meni taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein
ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain
sanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että
ne sopivat jokaisen luonteen mukaan. Neitosia hän puhutteli harvoin,
vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkastelivat; mutta neitosten suurin
ihastus tanssisalissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen,
sillä koska tämä ei usein tapahtunut, tuotti se heille sitä suuremman
kunnian, ja tanssisalissa on kunnianhimo pian syttynyt kaunotarten
sydämmiin. Onnellinen hän, joka sieltä lähtee ennen, kuin se on
tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!
Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi
ylpeilemistä; mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi kohoava.
Paroni istui jutellen Annan äidin kanssa, ja tämä sanoi: »Paroni hyvä,
kuinka saatatte olla noin kylmäsydämminen, että tuskin huomaattekaan
tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin
ihastuttavaa naista kuin kenraalinnan kasvattitytär on. Minä olen
kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsa ja ottanut hänet
perilliseksensä.»
Jos joku ihmismuodon tuntija nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi
hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka
hän olisi selittänyt näin: »Tässä on minulla jotakin voitettavana.»
Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen hän
vastasi rouvalle:
»Oh, täällä on monta kaunotarta, mutta aikani on aina paremmin kulunut
rouvien seurassa kuin neitosten parissa. Ehkä sentään», hän lisäsi, kun
soittoniekat taas tulivat saliin ja alkoivat soittaa, »täytyy vähän
neitostenkin seuraan mennä.»
Paroni astui nyt lattian poikki, ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa
tanssissa. Mutta katrillin hän tanssi Annan kanssa, ja Anna oli niin
onnellinen, ettei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat
Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä
hänet nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä
tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen
itseksensä: »Eipä paroni turhanpäiten minun kanssani ensi katrillia
tanssinut.»
Syntymäpäivä kului hupaisesti, ja kaikki olivat tyytyväiset. Paavokin
oli kovin ilomielinen, sillä vielä hän sai nähdä Hiljan viatonna,
suloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, -- ja hän
kuiskasi Niilolle: »Niilo, katso sisartasi, kuinka hän on hempeä,
vaatimaton, ja kuitenkin noita loistavia neitosia paljon kauniimpi.»
»Niin», vastasi Niilo, »sepä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ettei
hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K-- olisi kyllä ihana, mutta hän
on keikailija, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa
suurin ihailija. Katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee.»
Paroni istui taas Annan vieressä, sillä hän oli illan loppupuolella
paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat
kukatiesi sen olisivat huomanneet ja tehneet tämän johdosta päätelmiä
tulevista ajoista. Viedäksensä tätejä harhateille hän oli taas mennyt
Annan kanssa juttelemaan. Mutta heidän puheensa ei kauan saanut kestää,
sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan olevan käsissä.
Tyytyväisinä iltaansa vieraat läksivät pois, mutta tyytyväisin kaikista
oli kenraalinna, sillä hän oh huomannut, että paroni oli ihaillut
Hiljaa. Kenraalinna parka! Hän ei tietänyt, mikä tämän ihailun oli
vaikuttanut; sen tuo tanssisalien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi
salata.
Vieraitten mentyä kenraalinna tuli Hiljan luo. Hän silitti tytön
pehmeitä kiharoita, lausuen:
»No, tyttäreni, eikö tämä ollut hupainen ilta?»
»Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut
niin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi
kuin ennen.»
»Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.»
»Sitä en minä ollenkaan huomannut.»
Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: »Mene nyt jo maata, kyllä sinä
olet tanssistakin väsynyt.»
Hilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja
luki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta.
Muutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat
huoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki
eräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan
kenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: »Onpa tuossa koko
suuri omaisuus -- totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!» Sitte hän
meni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui
hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: »Olipa
hyvä, että paroni tuli.»
Pian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä
olivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa
ravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta -- tämmöinen
näky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.