Kirkkaasti paistoi aurinko toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen
puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät iloiten kesän
tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin. Mutta eivätpä
he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään
pajukertun suloista viserrystä. Ei, tänään oli ihmisjoukko kokoontunut
kuuntelemaan Suomen ylioppilaitten neliäänistä laulua. Kauniisti
kaikuivat nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kansa kuunteli, sillä
Suomen ylioppilaat ovat kaikkien suosimat, ja heitä kansa odottaa
toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.
Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko
joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Jo taas näkyi
käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja
menivät istumaan erääseen lehtimajaan. Ylioppilaat katselivat heitä
ihastuksella ja alkoivat sitte laulun:
»Näki poika ruususen,
ruusun kankahalla.»
Kuuntelijat lehtimajassa olivat kenraalinna Simssi, hänen
kasvattityttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut
Helsingissä. Tällä aikaa hän oli kerran käynyt äitinsä luona, sillä
vuosi takaperin kenraalinna kävi Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen
seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä
viattomana ja kukoistavana ja kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti
oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljan, sillä Hilja oli aina ollut
hänen lemmikkinsä; ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa
hoitajaa ja pyysi tätiä tähän tehtävään, oli hän heti valmis tulemaan,
eikä siihen ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin
sai olla Hiljan lähellä.
Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin. Siellä hän hoiti
kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän oli erotettuna
maailman touhusta.
Hilja oli nyt kuudentoistavuotinen neito, ja toukokuun ensi päivä oli
hänen syntymäpäivänsä. Onnellisena hän istui lehtimajassa kenraalinnan
ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen
veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut ylioppilaana ja asui Alman
kodissa.
Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja
useasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla
oli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä,
kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän
seuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa.
Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli
miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo; mutta
vartalonsa oli sorea, olentonsa miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat
vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoistavuotisena hän oli tullut
ylioppilaaksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi. Se olikin hänen
onnensa, sillä hän oli köyhä poika. Hiljan opettajana oli hänellä
kenraalinnan tykönä koti, ja samalla hän saattoi itsekin opittavansa
oppia, koska kenraalinna lukukaudenajat asui Helsingissä.
Paavo oli nyt jo vapaa opettajanvirastansa, sillä Hilja ei enää opetusta
tarvinnut. Mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kuin
Hiljan syntymäpäivä oli ohitse. Paavo teki sen mielellään. Hän viipyi,
sillä oppilaansa lähellä hän oli onnellisin. Hilja piti myös paljon
Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja
Niilon tullessa meni heitä tervehtimään, sanoen:
»Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli
laulamassa minun syntymäpäiväni kunniaksi, eikö niin?»
»En voi yksistäni sitä ansiokseni ottaa», vastasi Paavo, »vaikka minä
sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli pieni joukko
soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme
maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla
siksi, että kello oli lähes yksitoista. Sitte menimme saaressa olevaan
torppaan; siellä söimme iltaista. Kun kotiin läksimme, oli kello jo
kaksitoista. Minä muistutin kumppaneitani, että oli syntymäpäiväsi, ja
nyt päätimme kaikin herättää sinut laululla. Ensin läksimme Niilon luo,
ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi, tulimme kello kahden
aikana laulamaan.»
»Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat
kutsumuksen meille Hiljan syntymäpäivän illaksi», sanoi kenraalinna.
»Aivan kernaasti sen teen», vastasi Paavo.
Kenraalinnalla ei enää ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi
hän päätti lähteä kotiin. Mutta neitosten ei suinkaan tehnyt mieli
kotiin mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, viheriöitsevä
puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään
kuusitoistavuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä.
Vähän vastahakoisesti he sentähden lähtivät, mutta illaksi oli kutsuttu
paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isoisesti viettää
kasvattityttärensä syntymäpäivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli
meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kyllin tekemistä.
Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, mutta palasivat sitte
takaisin kumppaniensa luo.
Kotiin tultuaan Hilja näki pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka
nimi oli: »Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä.
Kun hän sen aukaisi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: »Muista
aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku --
ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän
maamme ainoa rikkaus.»
Hilja katseli paperia, muutama kyynele vierähti siihen, ja hän sanoi
itseksensä: »Paavo! Paavon antamat ovat nämä muistot.» Hän riensi vanhan
tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:
»Sinä olet saanut hyvän lahjan, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä
kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa.»
Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä oli saanut, ja
kenraalinna katseli kirjaa sanoen: »Varsin kaunis lahja, oikein somasti
sidottu kirja.» Sitte hän nousi istualta ja meni vaatehuoneeseensa, otti
sieltä uudet valkoiset hohtovaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa
Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kultakellon vitjoinensa ja
antoi ne kaikki Hiljalle, lausuen: »Tyttäreni, nämät tahdon sinulle
antaa syntymäpäivälahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun ne uudistaman.»
Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä eivät kenraalinnan
komeat lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä
tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan kuin hänen
kasvattiäitinsä.
Kenraalinna oli hyvänluontoinen ihminen. Hän ei ollut ylpeä, mutta
turhamainen; koreutta ja kauneutta hän rakasti ylellisesti. Tämän tunsi
Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä
puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdettavaksi
juuri nyt, kun hän alkoi oloansa maailman näyttökentällä. Paavo rakasti
Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli liian
nuori, ja Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä suoritettavana,
ennenkuin hän voi saavuttaa päämaalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen
tohtoriksi.
Paavo oli jalo nuorukainen. Hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään
muuta maailmassa ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi
sellainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin
tanssisalien muotinukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon
sydämmessä asuisi palava isänmaanrakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän
koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut; mutta oliko tämä
sytyke sammuva maailman touhussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.