Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt piparkakkunsa,
täti oli siivonnut huoneen, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet
yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä
sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi
olla, kun samassa kuului silkkihameen suhina ullakon portailta.
Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.
Istuttuaan lausui kenraalinna: »Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä,
olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa
lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut
ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että
halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä
lapsella mitään olisi asiaa vastaan. Suokaa anteeksi, että tätä teille
ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte.»
»Ansaitsematon hyvyys ventovierailta on kyllä kummallista», sanoi leski
kyynelsilmin ja lisäsi vielä: »Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee,
ymmärrän kuitenkin sen hänelle onneksi olevan, että hän kodista pois
pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja,
tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä
hänen kasvatiksensa?»
Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään. Mutta Niilo huudahti:
»Hilja otettaisiin meiltä! Ei, äiti; ollaan vain kaikki yhdessä. Minä
hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äidin tarvitse minusta
paljonkaan murhetta pitää.»
»Mutta äidilläsi olisi kuitenkin helpompi oltava», lausui kenraalinna,
»jos hänen ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää. Kukatiesi minäkin
sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun
sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä.»
Kenraalinnan puhuessa olivat Hiljan kyyneleet laanneet vierimästä, ja
hän sanoi vakavasti:
»Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äidilläni ja veljelläni on
silloin parempi oltava. Veljeni ei enää tarvitsisi nälkäisenä kouluun
mennä, ja äiti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on
minulle säästänyt.»
Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja, kun kerran ymmärsi, että
hänen poislähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä
päätöksessään.
Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin
hyvä, että otti kasvatiksensa hänen lapsensa. Mutta kenraalinna vastasi:
»Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen,
ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kun minä
hänen apuansa tarvitsen.» Sitte hän sanoi, että muutaman päivän päästä
olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle
tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti
kenraalinna hyvästi ja läksi pois.
Suru ja ilo taistelivat ylikerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui
Hiljan pois muuttaminen. Mutta he toivoivat, että lapsi ylhäisessä
kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona, ja tämä
toivo tuotti levon heidän sydämmillensä.
Pian olivat ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä
vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai
kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai niihin pukeutua.
Mutta kun hyvästijättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana
vuotivat. Tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä melkein
vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti hän oli
ollut tätinsä hoidossa. Mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka
oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät
nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein
meni sinne myös kenraalinna taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki
silloin, kun laiva hänet erotti kotirannasta, ei se ikänä hänen
muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella. Raitis tuuli
heilutteli hänen mustia kiharoitaan, mutta se ei saanut ruusuja hänen
kalpeille poskillensa. Lapsen syvämieliset mustat silmät katselivat
hänen rakkaita omaisiansa, joiden kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun
leivänpala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.
Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt
palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittaa. Laiva vihelsi viimeisen
kerran ja läksi sitte matkallensa.
* * * * *
Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa
rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä hän istui pienessä
kamarissansa, jonka kiiltävissä huonekaluissa hän näki kuvansa, jos
vaikka minne päin katseli. Mutta kaikki nämä loistavat kapineet, jotka
häntä ensi päivinä olivat ihastuttaneet -- ne olivat nyt unohduksissa,
sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa.
Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa. Heitä muistellessansa hän avasi
vähäisen piirongin laatikon ja otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka
olivat hänen säästämiänsä. Ne hän jakeli kolmeen osaan. Samassa
kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:
»Täti, katsokaa, minä olen säästänyt kaikki makeiseni ja tahtoisin ne
lähettää kotiin Naantaliin. Pikkuisen olen niistä kaikista maistanut,
mutta eihän se mitään tee?»
Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: »Ei suinkaan. Sinä
olet kiltti lapsi, kun muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste
makeisesi, sillä täältä on vaikea saada niitä Naantaliin asti. Mutta nyt
menee pian höyrylaiva Turkuun, ja minä lähetän äidillesi yhtä ja toista;
silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin
heille tuottavat paljo iloa. Mutta joudu nyt, lapseni, maata, että
huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna.»
Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi
unen helmoissa.
Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan,
sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista,
ettei hän enää voinut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte
kenraalinnalle hyvää huomenta sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta
ne kuluivat kuitenkin, ja Hiljalle tuli kouluunmenon aika.
Leppoisesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi
kouluun. Kenraalinnan kanssa hän oli jo ennen käynyt opettajattaren
luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä
muistaessansa ilomielin riensi eteenpäin. Hänen astuessaan portaita
ylös, sykki sydämmensä sentään tavallista pikaisemmin. Hän aukaisi oven
ja meni sisälle. Koulussa oli jo paljo lapsia koossa, mutta opettajatar
ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa
loistivat hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten
joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan
leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli
Anna K--. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, mutta Anna purskahti nauruun
ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen
Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään,
ja kysyi viattomasti: »Eikö Anna minua tunne?»
»Tunnen», vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen
hymyyn, »olethan sinä piparkakunmyyjä Naantalista. Onko sinulla nyt
kyllä paljo piparkakkuja?» Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa,
mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä
pilkkasi ja halveksi.
Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulkonaisesti ovat
varsin vähäpätöisiä, kuitenkin vaikuttavat voimallisesti luonteeseen,
koko elinajaksi. Niitä tapauksia oli tämäkin.
Hilja tunsi Annan puheesta piston, joka tunki syvään hänen viattomaan
sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka äsken loistivat
lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleitä täynnä, mutta hän koki estää
kyyneleitänsä vierimästä. Eräs pieni valkotukkainen tyttö, Alma Tuomi
nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti
tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman
ystävällisestä kohtelusta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän
Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja
että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli
ottanut hänet kasvatiksensa. Alma kysyi, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi
sen kuultuansa: »Minun nimeni on Alma.» Sitte jutteli hän myös, että
äitinsä oli kauppamiehenleski, jolla oli iso talo, mutta että hän
vuokrasi useimmat huoneet ylioppilaille. Näin olivat nämät kaksi tyttöä
nyt tutustuneet, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja
katseli tuota sinisilmäistä Almaa ikäänkuin jotakin korkeampaa olentoa,
joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että
kaikki hänet hylkäsivät.
Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja kertoi, että Hilja oli rikkaan
kenraalinna Simssin kasvattitytär. Mutta opettajatar tuli sisälle, ja
kaikki puheet jäivät toistaiseksi.
Opettajatar alkoi nyt virren: »Sun haltuus rakas Isäni» j. n. e., johon
lapset yhtyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti,
sillä tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen hän oli monta kertaa
kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti
opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sen
jälkeen he saivat lähteä kotiinsa.
Kun Hilja meni kotiinpäin, juoksi Alma hänen perässään, huutaen: »Hilja,
Hilja, odotas, minä tulen kanssasi, minun kotini on sielläpäin kuin
sinunkin kotisi.»
Hilja odotti siksi, että Alma hänet saavutti; sitte tytöt menivät
yhdessä ja päättivät, että he myös yhdessä kouluun palaisivat.
Kun Hilja tuli kotiin, ei hän enää muistanut kertoa, mitä koulussa oli
tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään.
Mutta illalla, kun hän istui yksin kamarissaan eikä nähnyt lukea enää,
silloin muisti hän taas, miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi
surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja
katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat ja
miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! Hän oli itse
kuin lehti, jonka tuuli oli temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä
näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi
oli surullinen, ja kysyi:
»Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?»
Hilja purskahti itkuun ja kertoi sitte, miten Anna K-- oli käyttäytynyt
häntä kohtaan.
Kenraalinna tuli vakavaksi. Hän näkyi miettivän jotakin ja lausui
ikäänkuin itseksensä: »Taisinpa tyhmästi tehdä, kun hänet kouluun
panin.» Sitte hän sanoi Hiljalle: »Minä puhun opettajalle, ettei sinun
enää tarvitse mennä kouluun. Minä otan sinulle jonkun kelvollisen
opettajan tänne kotiin.»
Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, kehoittaen häntä unhottamaan
koko asian, ja sanoi: »Vaikka Anna käyttäytyi tyhmästi, saithan sinä
Alman sen sijaan ystäväksesi. Alman pitää usein pääsemän sinun tykösi,
ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla
ystäväsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ettei hän sinua tänään niin
kohdellut kuin Alma.»
Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani,
yksikään ikävä muisto enää estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.