_Vanhan Tädin Kertomus_.
Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon
ylikerrassa herrasmiehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa.
Leski oli kovin köyhä. Hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin
piparkakkuja, mutta eivätpä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.
Silloin, kun kylpijöitä ja vedenjuojia oli kaupungissa, täytyi lesken
koota talvivaransakin, mutta niukalla tahtoivat varat talvella olla,
vaikka kylpijät kesällä tavallisesti ostivat lesken piparkakkuja enemmän
kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja
ken vain näki nämä ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He
olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja
yhdennäköiset. Kukkiin en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli
kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran
katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä
nähdä.
Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän
vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan
periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika
Naantalilaisilla; kaikki he toivoivat hyvää kesätuloa.
Köyhä leski ja hänen sisarensa ylikerrassa leipoivat piparkakkujansa, ja
lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen
piparkakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin
neljäntoistavuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmenvuotias.
Niilo kävi Turun koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän
olikin kaikin tavoin ahkera. Kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin
loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesäpuita hakkaamassa. Tämä
porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten
Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin hän muitten avulla pyrki
eteenpäin, mutta ruoka tahtoi kuitenkin olla niukalla, vaikka äitikin
koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan Niilo kävi
piparkakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen iässään oleva poika olisi
tätä häpeänä pitänyt. Mutta Niilon äiti oli aina sanonut: »Kaikki työ
tuottaa arvoa tekijällensä; kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin
hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa», ja
äitinsä sanoihin Niilo luotti, sillä hän rakasti kovin äitiään.
Tyytyväisenä hän meni nytkin Hiljan kanssa myymään piparkakkuja. He
menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän enemmän kuin
venäjänvirstan päässä. Siellä on kaunis huonerakennus, jossa on sali,
kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä
lähteestä silloin juotiin terveysvettä. Vahtipalvelija ammensi vettä
laseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkottivat ylpeät röökinät
hienoja sormenpäitään. Nämät vedenjuojat aamuisin enimmiten ostelivat
piparkakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hiljakin sinne riensivät.
Lämmin oli kesäinen aamu, kastehelmet kimaltelivat puissa ja ruohossa.
Kissankäpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt
kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he tulivatkin
Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehtimajoja oli
tehty vedenjuojien huviksi.
Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He
näkivät Niilon ja Hiljan tulevan ja huusivat heitä lähemmäksi. Lapset
lähenivät, ja pian vähentyivät kakut koppasista. Niilolla ei enää ollut
mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt
käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin piparkakkunsa
tulisivat ostetuiksi. Kissankäpäliä oli hänellä vielä kädessä ja hän
sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään hän katseli aina
välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: »Mistä nuot tehtyjä
lienevätkään, kun ne noin loistavia ovat?» Hänen näin ajatellessaan tuli
eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:
»Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot?»
Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän
katseli vaan neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä kuin
kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota
kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili
alentuvasti, mutta kysyi sitte toisen kerran: »Sano nyt, kaunis
tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?»
Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen,
mutta kiehkuran hän laski päähänsä ja meni sitte hyppien pois
kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:
»Tulkaa katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka piparkakkuja myy; minä
ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän
aikaa.»
»Mennään», he huusivat kaikin, ja nyt Hilja näki, miten monta neitoa
tuli hänen luoksensa. Kaikki he tahtoivat ostaa hänen kakkujansa, ja
sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät
ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa:
»Ah, tuopa vasta on ihana lapsi.»
Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja
sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin
sydämmeen.
Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotiin, mutta
toisena päivänä he menivät taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät
kopat takaisin. Näin oli jo enemmän kuin puoli kesää kulunut, kun eräänä
päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia
männistöstä. Herrasväki osti halusta metsän kukkia. Vanamot olivat hyvän
tuoksunsa vuoksi heille erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt
poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo niitä koko joukko, ja hän meni
istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia pienille kimpuille. Sen
tehtyänsä hän sitoi vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä,
niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän
kissankäpäläkiehkuralla, ja otti sitte kukkakimppunsa polvillensa. Meren
aallot loiskivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat
silmät katselivat niitä, mutta hänen toiveensa ja ajatuksensa lensivät
kauas tulevaisuuteen. Samassa tuli hänen veljensä, huutaen:
»Hilja, mitäs siellä teet? Istut kökötät kuin vanha kanto metsässä.»
»Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin
hupainen oltava. Ne ostavat piparkakkuja niin paljon kuin tahtovat, kun
me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka
ovat enimmin rutistuneet taikka palaneet. Ja noilla ylhäisillä on niin
kauniita vaatteitakin, että, että! -- Voi kuinka hupaista mahtaneekaan
olla semmoisissa vaatteissa!»
»En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun
minä talvella puunhakkuusta olen maksun saanut ja sillä itselleni ruokaa
ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, etteivät piparkakut
suinkaan paremmilta maistuisi, ja sitte voin taas iloisena lukea. Ja kun
äitiämme saamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen
oltava -- niin hupainen, ettei rikkailla ole niin paljon iloa. Jos he
jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkkaihmisiä töitänsä
tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he maksun, eikä se
heille iloa tuota. Minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta
iloa olla.»
»Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla.»
»Niin, tytöt toivovat aina kaikkea, mikä silmiin pistää», mutisi Niilo,
»mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä
hänellä on. Tule nyt kotiin, että saamme sitte mennä kukkasia myymään.»
Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun he kotiin tulivat, sanoi leski,
että hän tarvitsi Niiloa halkaisemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi
Hiljan oli yksin lähteminen.
Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon hän kulki kukkakimput
kädessänsä edestakaisin käytäviä pitkin. Ei ketään nyt näkynyt
lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssisalia
kukkakiehkuroilla, koska illalla oli aikomus pitää tanssit. Hilja olisi
halusta mennyt sisälle, mutta ei uskaltanut, vaan istui siimeeseen puun
juurelle. Siinä lapsi katseli, miten sääskiparvi tanssi, ja perhosia,
jotka lentelivät kukasta kukkaan. Mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan
silmät vaipuivat kiinni. Näin unen helmoissa näki hänet kenraalinna
Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää
pitkin, ja kenraalinna huudahti:
»Ah katsokaa, tuohon on pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle.
Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä
suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että
jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni.»
Kenraalinnan puhuessa Hilja heräsi, ja lempeästi katsellen häntä sanoi
kenraalinna: »Lapseni, anna nyt minulle nuot vanamot, niin saat taas
vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hupaista saada rahaa?»
»On, sillä äitini ja tätini saavat sitte taas ostaa puita, maitoa ja
kaikenlaista, mitä he tarvitsevat.»
»Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, eikä kotona niitä tarvittaisi,
mitä niillä sitte tekisit?»
»Antaisin ne veljelleni, ettei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän
koulua käy.»
Kenraalinnan silmissä vesihelmet kimaltelivat, ja hän sanoi: »Oikein
tekisit, lapseni. Mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?»
»Tahtoisin», vastasi Hilja loistavin silmin. »Jos olisi meillä kaikilla
semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!»
Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: »Mene nyt kotiisi ja ilmoita
äidillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä.»
Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen
äidillensä olisi.