Naantalin kylpylaitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis
sali, jonka seinät ovat melkein pelkkinä akkunoina. Salin edustalla on
ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpijät tavallisesti
oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin
eräänä päivänä nurkassani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä
enentyi enentymistään. Siellä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisensa
vanhoina harmaapäinä. Monen oli muoto niinkuin luonnekin muuttunut
vuosien kuluessa.
Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs
toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle
kumppanillensa: »Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikana minun
ystäväni, mutta nyt, vaikka hän tietää kuka olen, ei hän ole minua
tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän.»
Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi. Mutta
sitte näin taas erään vapaasukuisen korkea-arvoisen virkamiehen tulevan
rantaan päin; hän oli varsin harmaapäinen, mutta hänen korkea vartalonsa
oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle hän
katseli vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhanpuolista pappismiestä,
sanoen:
»No, totta! Jollei silmäni petä, olet veli A., vanha koulukumppanini. No
nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'» -- ja vanhukset
juttelivat entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä
nuoruudenystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle
mielelle.
Vähän aikaa vielä nurkassani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin
ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta,
mutta ikäänkuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän ihmisten
ohitse. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta
minä tiesin heidän väärin luulevan.
Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli
hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä hän meni
kylpemään, ja nytpä tuli moni niistä, jotka eivät ennen minua
huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut.
Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani
puhunut, mutta pian he jättivät minut, sillä nyt tuli rantaan veneitä,
joissa kylpijät pääsivät purjehtimaan.
Oli päätetty lähteä Luonnonmaan saarelle, jossa oli aikomus pitää
kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpyseura, ja soittajia oli myös
muassa. Minä en saattanut seurata muita huvimatkalle, sillä en voinut
hyvin. Tuuli toi soiton sävelet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä
iloa, josta minun täytyi olla poissa.
Ikävissäni menin saliin ja aioin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa
kuulin jalan astunnan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:
»Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina
vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelevat ilo ja
ikävyys sydämmessäni.»
»Minun on myöskin kovin ikävä», vastasin minä, »sillä halusta olisin
muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin,
että kukatiesi se siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut.»
»Minun nuori ystäväni, kentiesi on sinulle joksikin hyväksi, että pois
jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit», sanoi täti ja lisäsi vielä:
»Sisarenitytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan
seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvipannun
mukaani, kukatiesi kahvi ja ulkoilma piankin saattavat pääsi terveeksi.»
Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me
läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi piparkakkuja.
Paronitar taputti lasta, sanoen: »Kuinka äitisi voi?»
»Hän on paljon parempi ollut nyt sitte kuin te, rouva hyvä, lääkkeitä
toitte», vastasi lapsi, »mutta hän ei vielä jaksa leipoa.»
Kotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä
latoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä
ostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani.
Mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten
paronitar täällä laittoi piparkakkutaikinaa, enkä voinut olla
huudahtamatta: »Paronitar!» Hän vähän hymyili, sanoen:
»Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin
tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt,
taas rupeisi itseänsä rasittamaan.»
Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: »Kuinka vähän
ihmiset ulkomuodosta tuntevat toisiansa! _Häntä_ sanovat ylpeäksi, mutta
kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!»
Kakut ostettuani läksin kotiin, ja lähdin sitte tädin ja pikku Tommin
kanssa salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean
kahvipannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan
metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä
olin yhä vain alakuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä. Se
purjehti aivan läheltä rantaa, ja minä tunsin, että ne, jotka veneessä
istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpyvieraita ja niitä, jotka tavallisesti
pitäytyivät muitten seurasta erillään, ikäänkuin olisivat olleet eri
kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jolla me istuimme,
ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa
ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälkeen olisi sanonut: »Voi
kuinka onnelliset nuo rikkaat ja ylhäiset ovat.»
Täti katsoi minuun, lausuen: »Elsa, luuletko sinäkin niin? Ei, ei,
lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää
näyttelijän elämää, kuin me tavalliset ihmiset. Heillä on särky sormessa
ja kuitenkin hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän, mutta
makea kieli, siinä on koko erotus. Minä olen vanha ja olen paljon
nähnyt; minä tahdon kokemuksistani kertoa sinulle vähäisen kertomuksen.»
»Oi, sepä on hupaista», sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään
tiennyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla,
kahvipannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.