Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta
sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme.
Useasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan
keskenänsä, mutta kun kysyin: »Mitä itket, äiti kulta?» silloin hän
hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen
surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas
tyytyväinen.
Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään
perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet
olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut
toimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla.
Vaikka äidilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,
sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen
sydän. Sisareni hän opetti tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki
tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin
varakkaammissa taloissa. Mutta minua, joka olin nuorin ja kehnoin,
säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin
heikko ja pieni, että olisi voinut luulla minua kahdeksanvuotiseksi.
Useasti äitini sanoi: »Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet,
kun olet noin heikko ja pieni?» mutta kun enoni, joka usein meillä
oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: »Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät
ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äidin silmäin alla, pääsee hän
minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain
päivieni hoitajan. Eikö niin, Elsa?»
Minä hyväilin enoani oikein herttaisesti ja lupasin aina olla hänelle
kuuliainen, mutta äitini sanoi: »Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista
päivistäsi; ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kun mieheksi tulit.
Kyllä sinä vielä naimisiin joudut. Jollet yhtä saanut, niin on toinen ja
kolmas jäljellä.»
»Ei, sisareni, niin ei ole minun laitani», vakuutti eno, »unelmani
raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun
virkani ja taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;
silloin toivon, että aikani kyllä kuluu. Vanhoista muistoista ei puhuta,
sillä kipeältä tuntuu, kun haavaan koskee.»
Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta hän ei
sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella
uteliaisuudella kysyin äidiltäni: »Mitä muistoja ne ovat, joista ei eno
anna puhua?» vastasi äiti: »Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja
kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista,
sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit.»
Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista. Joka ilta maata
pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkea
tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesivät, mutta josta ei minulle
sopinut puhua. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää
salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin.
Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli
saanut minut enoni turviin. Enoni olikin hyvä minulle, ja aikani kului
oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli
vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.
Enollani oli kaunis puutarha, jossa hän itse teki työtä ahkeraan, sillä
hän piti paljon kaikista kasveista, ja siinä puutarhassa minäkin yhdessä
hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni
mailla ja talvisaikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi
kaikin tavoin voimiani vahvistaa. Hän oli lääkäri ja tiesi, mikä
terveyttäni paraiten hyödytti.
Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoistavuotias, kun
hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: »Kuules, Elsa! Kylpeminen
olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinut
Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt
sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi
valmistaa sinulle, mitä kylpymatkallesi tarvitset.»
Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut
pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni
tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään, ja parin
viikon kuluttua olimme matkalla.
Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän.
Mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuon »Armonlaakson», tuon kuuluisan
Naantalin kaupungin, sillä silmissäni se näytti enemmän jonkun suurehkon
kirkonkylän kuin kaupungin näköiseltä.
Me ajoimme leskirouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli
jo ennen pyytänyt saada jättää minut hänen turviinsa. Rouva P. otti
meidät ystävällisesti vastaan, ja minä sain pienen siistin kamarin
asuakseni.
Enoni ei joutunut kauan viipymään Naantalissa, vaan kun minä olin saanut
kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään, sanoen:
»Nyt, Elsa, jäät ensi kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan
omassa vallassasi kuin tähän asti. Täällä on monenlaisia ihmisiä, paljon
näet ehkä turhuuttakin, mutta varo, ettei sinun mieli tee kaikkea, mitä
silmäsi näkee», ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: »Turhuus on vienyt
monen nuoren onnettomuuteen.»
Näin puhuttuaan enoni läksi pois, ja minä jäin huoneeseeni. Ikävä oli
minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma tuntui raskaalta ja tukehuttavalta,
jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää
itseäni. Tuokion aikaa istuttuani näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin,
vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja poikkesivat pihaan.
»Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa», ajattelin minä, sillä
kapsäkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri,
keitä nämät vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli kutsumaan minua
iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar
S:n ja hänen veljensäpojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun
tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni
kutsusta, sanoen, ettei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin
maata ja olin pian unen helmoissa.
Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivaalla, ja minä
luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti
puin päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis.
Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle
mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin sieltä olevan lavean
näköalan.
Vähän aikaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin pieniä lapsia, jotka
riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: »Mikä tämän vuoren nimi on, ja
mihinkä tämä tie menee?»
»Vuoren nimi on Kuparikallio», vastasivat lapset »ja tämä tie vie salmen
rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli
Luonnonmaan saarelle.»
Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin
hyvin kaunis näköala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria,
kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen
tässä oltuani päätin mennä salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön
läpi. Lintuset lauloivat männistössä, ja minä niitä kuunnellessani
kuljin niin ajatuksissani, etten huomannutkaan olevani matkani päässä,
ennenkuin näin kaksi naista edessäni; he istuivat jyrkän äyrään
syrjällä. Nähtävästi nämätkin olivat tulleet tänne ihailemaan luonnon
kauneutta, sillä he istuivat siinä aivan vaiti katsellen merta, joka
olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyni. Kaukana näkyi veneitä
purjehtivan; niissä oli merensaarelaisia, jotka palasivat Turusta
kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka erotti ihanan
Luonnonmaan saaren mannermaasta.
Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaapäinen nainen, mutta
toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saattoi arvata, että hän jo oli
jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen
vuoden paikkeilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis. Hänen ihonsa
oli hohtavan valkoinen, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan;
hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät, ja hänen suuret mustat
silmänsä katselivat ikäänkuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea
vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisiin, jonka vuoksi hänen valkoinen
ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen
matkaa heistä, mutta kaunis näköala ei enää yksistään vetänyt huomiotani
puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja
hänen vanhaa kumppaniansa. Hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen
nuoremmalle:
»Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle.»
He menivät nyt molemmat, ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin,
he vasta huomasivat minut. Sanaakaan sanomatta he menivät eteenpäin,
mutta minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte
menin minäkin pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi
minua.
Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka kutsui minua eineelle. Minä
menin, ja sisälle tultuani hämmästyin suuresti, kun näin samat naiset,
jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meidät toisillemme,
sanoen: »Neiti Lehtonen, neiti Tuovi ja paronitar S.» Mutta vanha neiti
tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:
»Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme
yhdessä jokapäiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin
minua tädiksi mainitsisi.» Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha
täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi. Paronitar ei monta sanaa kanssani
vaihettanut, mutta hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sensijaan
varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren
seurassa, ja aina enemmän miellytti minua paronittaren lempeä, suloinen
olento. Enimmiten hän jutteli pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan
kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita
istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran
kuitenkin hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä
sanoi: »Katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poikavainajani näköinen».
Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen
suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa hän
muisti kaipauksella vieläkin.