Toista vuotta on kulunut siitä, kun Manni tuli kandidaatiksi. Hän oli
nyt suorittanut viimeisen tutkintonsa yliopistossa ja kulki iloisena
Mikonkadun varrella olevaa asuntoansa kohti, vaan tässä hän tapasi
kumppaninsa Nikku Saaren, joka sanoi: »Veikkoni, oletko pian valmis
matkustamaan Helsingistä? Minä aion heti lähteä.»
»En joudu vielä tänä päivänä», vastasi Manni, »sillä minun on
kirjoittaminen veljelleni. Jo viime kesänä kirjoitin hänelle, että hän
on syyttömäksi julistettu, vaan häntä ei kuitenkaan ole kuulunut.
Nykyään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei ole täältä mitään
tietoja hänelle tullut. Nyt olen päättänyt päällekirjoituksen panna
hänen katteininsa rouvalle Englantiin, ehkä kirje silloin löytää
omistajansa. Vaan tuleppa nyt sisälle asuntooni, niin saamme jutella.»
Ystävät menivät, ja Nikku sanoi sisälle tultuansa Mannille:
»Sinun täytyy tulla meille, ennenkuin jätät Helsingin. Muista, että
olemme olleet kumppanit ja hyvät ystävät aina siitä kuin lukioon
tulimme, ja nyt olemme vielä yhdessä suorittaneet viimeisen tutkintomme
yliopistossa. Mutta täältä lähdettyämme
»Harvoin yhtehen yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.»
»Kiitos, Nikku, eihän kotisi ole täältä Helsingistä kaukana, ja halusta
tulen, vaikka olisi matka pitempikin.»
»Vielä on toinenkin asia, jonka tähden sinun nyt erittäinkin täytyy
meille tulla, sillä parin päivän päästä vietetään minun kihlajaiseni.»
»Sinun? Miksi et siitä ennen ole kertonut?»
»Sen vuoksi, että vasta toissapäivänä sain varman tiedon siitä.
Katsoppas, yhden askeleen olen sinua edemmäksi joutunut, vaan kun sinä
tulet meille ja näet kaikki kaunottaret pitäjässämme, niin kentiesi ei
sinunkaan sydämmesi syki aina yhtä yksitoikkoisesti.»
»En huoli niistä enempätä kuin tämän kaupunginkaan neitosista.»
»Varo vain! Minä näin kotonani käydessäni niin ihanan neitosen, että
heti olisin häneen mielistynyt, jos vain minulla vielä olisi sydämmeni
tallella ollut, mutta se oli jo mennyt matkoihinsa.»
»Pitkiä puheita pidät, mutta et muista sanoa morsiamesi nimeä.»
»Sitä et saakkaan tietää, ennenkuin tulet kihlajaisiin. Mutta nyt,
näemmä, ihmiset jo rientävät asemalle; kohta juna lähtee. Hyvästi nyt,
veikkoni, ja terve tultua sitte kotiini!»
Nikku meni, ja Manni rupesi kirjoittamaan Junnolle. Sitte oli hänellä
vielä yhtä ja toista tehtävänä Helsingissä, mutta toisena päivänä hän
läksi Nikun kotiin, jossa hänet otettiin sydämmellisesti vastaan.
Rovasti pyysi heti Mannia kutsumaan itseänsä sedäksi ja ruustinna
tädiksi. Manni tunsi itsensä niin tutuksi täällä, kuin jos olisi
kotonansa ollut, ja rovastin kanssa hän oli pian vilkkaassa puheessa.
Mutta Nikku keskeytti heidät, sanoen: »Tule, Manni, katsomaan kotoani
ulkopuoleltakin.» Tähän oli Manni heti valmis, ja nyt ystävät menivät
ulos.
Pappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti
koivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa
kohti sanoi Nikku Mannille: »Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun
onneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.»
»Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi
häntä nähdä.»
»Huomenna jo näet hänet», sanoi Nikku. »Toista hänen vertaistansa ei
löydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta
Helsingissä sinulle puhuin.»
Manni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman
kauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla,
kun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti
heillä vielä juttua aina puoliyöhön asti.
Aamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku
iloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: »Niemelässä», sanoi hän,
»on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua
ulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.»
Nikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja
ruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja
pian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku
heitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja
Mannille hän kuiskasi: »Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole
rahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.»
»En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin», vastasi Manni.
»Noh pidetäänpä vain», sanoi Nikku, »ja päätetään, että minä, jos
voitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä
Sallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?»
»Olkoon vain niin», vastasi Manni hymyillen.
He menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo,
esitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi:
»Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.»
»Minä olen jo kauan tuntenut teidät», lausui Salli. »Aivan sellaiseksi,
kuin olette, olen mielessäni kuvaillut teitä, sillä sulhoni on niin
eloisasti kertonut teistä minulle.» Sallin puhuessa aukeni ovi, ja
neitonen tuli salin viereisestä kamarista sisälle. Salli katsoi
hymyillen sulhoonsa ja sanoi sitte Mannille: »Katsokaa, maisteri,
vähäisen ympärillenne! Näettekö seurassamme täällä yhtään tuttavaa?»
Manni loi silmänsä ympäri salia ja huudahti hiljaa: »Maissi!» ja meni
tervehtimään orpanatansa, joka punastuen tuli häntä vastaan. Maissi oli
ihanampi kuin koskaan ennen. Hänellä oli valkoiset vaatteet, ja kiehkura
sinisistä lemmikeistä oli sidottu hänen hiuksiinsa, mutta hänen
keltaiset kiharansa riippuivat tavallisuuden mukaan kiiltävinä ja
pehmeinä hänen olallensa.
Manni puhui kauan orpanansa kanssa, ja kun hän vihdoin jälleen palasi
ystävänsä luokse, kuiskasi Nikku hänelle: »Kumpi meistä vedon voittaa?»
Manni hymyili vain eikä vastannut mitään.
Illan ajalla hajosi enin osa nuorisosta puutarhaan. Useimmat olivat
piirisillä ruohostossa. Manni ja Maissikin pyörähtelivät mukana, mutta
vähän aikaa tanssittuansa he menivät Nikun ja Sallin kanssa
keinulavitsalle. Sulho ja morsian eivät saaneet kauan istua, sillä yksi
ja toinen tuli heitä hakemaan piiritanssiin, ja pian olivat Manni ja
Maissi yksin lavitsalla. Manni sanoi nyt: »Tämä päivä on ollut erittäin
hupainen minulle, sillä minä olen nähnyt parhaan ystäväni onnen ja
vieläpä sain nähdä sinutkin; sitä en olisi aavistanutkaan. Sano, Maissi,
miksi punastuit täällä ensin nähdessäsi minut? Oliko se ilosta?»
»Mitä kysytkään? Enkö olisi ollut iloinen nähdessäni orpanani, ja
erittäin nyt, kun olin aivan vieraassa seurassa.»
»Ymmärsinkö väärin punastumisesi, Maissi? Sano, ainoastaan
sukulaisuudenko vuoksi sinä iloiseksi tulit minua nähdessäsi?»
Maissi ei ennättänyt vastata, sillä Nikku tuli juosten Mannin tykö ja
toi hänelle kirjeen, jonka päällekirjoituksen alle oli kirjoitettu:
»Tärkeätä.» Manni aukaisi kirjeen, luki ja sanoi sitte: »Kirje on
Eurajoelta, tädiltäni. Setäni on sairastunut, ja tätini sanoo
kirjeessänsä, että kiiruhtaisin kotiin, sillä setäni kentiesi ei enää
kauan elä, ja hän tahtoisi ennen kuolemaansa tavata minua.»
»Täytyykö sinun nyt heti jättää meidät?» kysyi Nikku.
»Täytyy kyllä, vaikka hupaista olisi ollut täällä vielä viipyä, jollen
olisi näitä sanomia saanut.» Manni ojensi nyt hyvästijätöksi Maissille
kätensä kysyen:
»Viivytkö kauan täällä?»
»En», vastasi Maissi, »minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.»
»Kun vain kotoani pääsen», kuiskasi Manni, »tulen Pöyhkeälään, jos nyt
tahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.» Maissi taittoi
kukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti
jäähyväisiä sanomaan.
Nikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään,
mutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät,
kunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin
ettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti
vaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui
Tyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä
Mannin hän lausui: »Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua
odottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää
puhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa
viimeistä tautiansa.»
»Menkäämme häntä katsomaan», sanoi Manni.
He menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa,
silmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta
Manni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: »Aika rientää loppuun.
Voi jospa Manni tulisi!»