Vuodet vierivät edellensä. Nyt oli jo neljä vuotta kulunut siitä, kuin
Junno läksi ulkomaille, ja kerran vain oli häneltä kirje tullut. Siinä
oli hän sanonut kaiken hänelle hyvin menestyvän ja nykyään pääsneensä
perämieheksi. »Katteini on minua pitänyt kuin omaa poikaansa», kirjoitti
hän, »vaan kotimaankaipaukseni on niin suuri, että voimani ja terveyteni
ovat riutuneet.» --
Pöyhkeälässä oli jo taas kaikki entisellään, paitsi että Näpsä oli
muuttanut Porin kaupunkiin. Eversti ja everstinna asuivat uudessa
komeassa huonerivissänsä. Kylvö veisteli asunnossansa kukkahasioita ja
keppejä kesäksi, ja Maissi, puutarhurin kaunein kukka, istui sykkivin
sydämmin ommellen kamarissansa. Välimmiten hän katsahti toiselle puolen
huonetta, jossa Manni kirjoitti pöydän ääressä.
Manni oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja aikoi joulun jälkeen
taas lähteä Helsinkiin lukemaan papiksi. Nyt hän oli kotimatkalla, mutta
oli taas tavallisuuden mukaan poikennut Pöyhkeälään. Hän tahtoi viipyä
Kylvöllä muutaman päivän ja päätti saarnata pyhänä kirkossa. Nyt hän
kirjoitti saarnaansa, joka kohta olikin valmis. Työnsä päätettyään Manni
pyysi Maissia tulemaan kanssansa äitinsä haudalle. Mielellänsä Maissi
lähti hänen kanssansa. Vakavina kulkivat molemmat, kunnes tulivat
haudalle. Täällä alkoivat kyyneleet vieriä Maissin poskille, ja Manni
lausui syvästi huoaten: »Junno raukka, missä hän lienee?»
»Häntä muistin minäkin juuri», sanoi Maissi ja lisäsi vielä: »Voi kuinka
surkeaa, kun hänen täytyy syyttömästi kärsiä noin paljo.» Samassa he
kuulivat yskähdyksen ja nyt näkivät myös akan, joka loi lunta
lapiollansa.
»Tuo on Kahvi-Maija», sanoi Maissi. »Hän on hyvin ilkeännäköinen, ei hän
ikinä katso suoraan ihmistä silmiin.»
Akka tuli heitä lähemmäksi, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain
sanottavaa, mutta sanat muuttuivat aina yskäksi. Vihdoin, kun hän taas
tuli heitä kohti ja jälleen kääntyi takaisin, meni Manni hänen
luoksensa, kysyen: »Onko teillä minulle tai orpanalleni mitään asiaa?»
Kahvi-Maija yskähti ja vastasi: »Aioin vain kysyä, onko hauta, jonka
vieressä seisotte, Pöyhkeälän Junnon äidin hauta?»
»On», vastasi Manni, »mutta miksi täällä tietä luotte?»
»Lukkari on minun palkannut tätä tekemään», vastasi Kahvi-Maija.
Manni ei sen enempää puhunut akalle, vaan läksi taas pois orpanansa
kanssa Pöyhkeälään.
Kylvö istui ja luki kynttilän valossa, kun Manni ja Maissi kotiin
tulivat. Tyttärensä sisälle tultua hän sanoi: »Maissi, laita iltanen
pöydälle, sillä Mannin täytyy päästä aikaisin levolle, niin jaksaa hän
huomenna saarnata, että kirkon seinät kajahtavat.» Pian kului ilta, ja
kun kello oli yhdeksän, niin puutarhurin asunnossa jo kaikki makasivat
syvässä unessa.
Pyhäaamuna kirkonkellojen soidessa kulki kansa kirkolle; kaikki pyrkivät
sinne, vaikka ehkä kyllä erinkaltaisella mielellä. Kahvi-Maija näkyi
myös joukossa, hän, joka tavallisesti myyskenteli kahvia kirkonajatkin.
Mannin saarnatessa oli väki kirkossa hiljaa, ainoastaan joku yskähdys
kuului silloin tällöin. Manni puhui joulun tulosta, kuinka kaikki
maallisesti valmistautuivat sitä ottamaan vastaan. Hän pyysi kaikkia
myös hengellisesti valmistamaan itseänsä Vapahtajan tuloksi.
»Puhdistakaa sydämmenne», puhui hän, »niin hyvin nuoret kuin vanhat. Ja
sinä synnin velalla rasitettu ihminen, puhdista sinäkin sydämmesi,
ennenkuin menet kynttilääsi sytyttämään! Sinä, joka olet unohtanut
Vapahtajasi, muista, että kerran sinäkin nöyränä omistit hänen, kun ensi
kerran notkistit polvesi alttarin juurelle. Joudu tunnustamaan
syntivelkasi, vielä on armon aikaa. Puhdista sydämmesi, sytytä
kynttiläsi ja ole valmis ottamaan Vapahtajaasi vastaan.»
Kun kirkonmenot olivat loppuneet, meni kansa tyytyväisenä kotiin; heillä
oli ollut hyvä pappi. Manni oli onnellinen, hän oli saanut saarnata
sydämmensä kyllyydestä, ja hän uneksi nyt tulevaisuudesta, kuinka hän
kerran olisi kansan opettaja. Silloin olisi hänellä myös oma koti,
vähäinen pappila, ja kukapa olisi sen vähäisen kodin sydän? -- Näin
ajatellessansa hän loi silmänsä Maissiin. Hetkisen vain kohtelivat
heidän silmäyksensä toisiansa, ja he aavistivat molemmat, mitä ei suu
vielä uskaltanut puhua. Kentiesi Manni vielä kauan olisi uneksinut,
jollei akka, joka juuri tuli sisälle, olisi häntä häirinnyt. Se oli
Kahvi-Maija. Hän pyysi Mannia kahdenkesken puhutella. Manni meni hänen
kanssansa Maissin kamariin. Sinne tultuansa sanoi Maija: »Herra
maisteri! Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se
rasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni,
mutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät
kirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa
nyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa
syytettiin. Hän laski arkun veljenne piirongin laatikkoon, ja ne kalliit
tavarat, jotka olivat arkusta poissa, tallensi hän minun tyköni, mutta
nyt on jo osa rahaksi vaihetettu.»
»Miksi hän tahtoi Junnon päähän varkautensa?» kysyi Manni.
»Pääsyy ehkä oli, että hän sillä tavoin luuli paremmin pääsevänsä
kaikesta huomiosta, mutta hänellä oli toinenkin syy. Hän luuli veljenne
kautta tulevan ilmi, kuka hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi Junnon
tuntevan, että Näpsä ja rosvo, joka äitinne ryösti, oli sama mies; ja
tiedättekö: Kalle, joka Eurajoen kartanosta ajettiin pois varkauden
tähden, on tämä sama Näpsä.»
»Siinä on kylläksi yhdelle ihmiselle ansioluetteloa», lausui Manni.
»Mutta teidän täytyy nyt mennä nimismiehelle kertomaan tämä asia.
Varastetun kalun tallentajalla on sama edesvastuu kuin varastajallakin,
mutta älkää pelätkö, tämä maallinen rangaistus ei kauan kestä. Rientäkää
vakavilla askelilla eteenpäin, niinkuin olette alkanut. Silloin saatte
kalliin tavaran omaksenne, semmoisen, jota turhaan muuten hakisitte,
nimittäin omantunnon rauhan.»
Akka lupasi sen tehdä ja läksi pois.
Kun Manni taas tuli Kylvön ja Maissin luo, oli hän kovin kalpea, niin
että Maissikin heti sen huomasi ja kysyi: »Voitko pahoin?»
»Enpä oikein hyvinkään», vastasi Manni, »vaikka minulla on iloitsemisen
syytä», ja nyt kertoi hän Kahvi-Maijan ilmoituksen.
Pari päivää tämän jälkeen tuli nimismieheltä tieto Pöyhkeälään sekä
Näpsän että Kahvi-Maijan kiinni panemisesta; tätä tietoa oli Manni juuri
odottanut, mutta sen nyt saatuansa ei ollut hänellä enää aikaa viipyä
Kylvöllä, vaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja matkusti pois
Pöyhkeälästä.
* * * * *
Eurajoen kartanossa olivat jo joulukynttilät sytytetyt, mutta Mannia ei
vielä kuulunut. Patruuna kulki huoneesta huoneeseen. Hän oli levoton ja
sanoi: »Eihän poikamme vain liene kipeänä, kun ei jo tule kotiin.
Oudolta tuo näyttää, mutta odotetaan kumminkin vielä, ennenkuin alamme
juhlamme.»
Tyyne katseli myös akkunasta ulos ääneti: aavistus nousi hänen
sydämmeensä. Hän meni kamariinsa, ja katkerat kyyneleet vuotivat hänen
silmistänsä. Patrunessa, joka tuli hakemaan tytärtänsä, löysi hänet näin
itkevänä ja lausui lempeällä äänellänsä, laskien pehmeän kätensä Tyynen
olalle: »Lapseni, sinulla on ollut vähäinen vastoinkäyminen; minä
arvaan, mistä murheesi tuli. Olisit toivonut Mannin kiiruummin rientävän
tykösi.» Tyyne nojasi kauniin päänsä äitinsä rintaa vastaan, sanoen:
»Minä aavistan, missä hän on viipynyt; onhan se vallan luonnollista,
sillä Maissi on ylen ihana ja hempeä. Mutta, äitini, minä itken, se
huojentaa sydäntäni.»
»Itke, lapseni, mutta muista, että monta toivetta meiltä elämässämme
haihtuu kuin saippuakellot ilmaan, ja meidän tulee kuitenkin jalosti
pyrkiä eteenpäin. Hänen näin puhuessansa kuului porokellon ääni. »Nyt
hän tulee», huusi Tyyne, »ja silmäni ovat punaiset itkusta. Minun täytyy
pestä ne, ettei hän mitään huomaa.» Näin sanottuansa hän meni pyyhkimään
silmiänsä raikkaalla vedellä, ja patrunessa riensi Mannia ottamaan
vastaan.
Manni oli jo patruunan kanssa salissa, kun patrunessa tuli häntä
tervehtimään, sanoen: »No terve tultuasi! Kauan olet antanut meidän
odottaa. Luulin jo saavamme viettää joulujuhlamme ilman sinua.»
»Kyllä vähällä pitikin», vastasi Manni ja kertoi nyt, miten oli saanut
tiedon Junnon viattomuudesta, sekä viipyneensä Pöyhkeälässä siksi, kuin
sai kuulla Näpsän kiinni pannuksi. Tyyne tuli myös tervehtimään Mannia,
ja kuultuansa, miksi kasvattiveljensä oli viipynyt, oli hän taas
tyytyväinen ja saattoi iloisella mielellä viettää joulujuhlaansa.
Kolmantena joulupäivänä oli kutsut maanviljelijä paroni S--n luona. Tämä
paroni oli nuori rehellisenluonteinen mies; hänen käytöksensä oli jalo
ja miellyttävä. Hänellä oli kartano, jonka viljavat maat olivat
kuuluisat; emäntä vain puuttui vielä kartanosta. Nyt kuiskattiin joka
haaralta, että paroni oh mieltynyt Tyyneen, ja että kemut olivat aivan
Tyynen tähden.
Ilta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S--lle. Patruuna Palmu ja
patrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu
paistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset
puut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon
kauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin
onnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan
kestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä
tuossapa oli S--n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he
läksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin,
jossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan
istumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa
ylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa
purppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa
hän näytti ylen sorealta ja kauniilta.
Paroni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia
vieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle
-- sinne missä Tyyne istui.
Palvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun
ensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret
herrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat
paremmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan
kumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin.
Paroni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne
istui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja
toiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen
pyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää
onnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan.
Rouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita,
puhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. »Näetkö», kysyi rouva P.,
»kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren
vie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa
häntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni
saa rukkaset, että häilähtää vain.»
»Äläpä sano», virkkoi rouva T--, »Tyyne on vartonut vain paronin
kosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri
pappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle
Tyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen;
ja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.»
Niin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen.
Hän katseli Tyyneä ja ajatteli: »Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu,
joka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta -- hempeämpi ruusua
on kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on
Maissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.» Patruuna herätti Mannin hänen
ajatuksistansa, sanoen: »Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.»
Mutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä
viimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi
viulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne
sivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli
katrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen
Tyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he
juttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan,
mutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta,
eikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa.
Paronin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin
tultuansa sanoi Manni Tyynelle: »Minä pelkään paronin saaneen sinulta
rukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin
tanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin
suonut sinut hänelle.»
»Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa», vastasi
Tyyne.
»Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä
rakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies.
Jokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain
sydämmensä vielä on vapaa.»
Tyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa.
»Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä
vähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta», ajatteli hän ja
sanoi nyt: »Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se
ikävää.»
Samassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat. Hän
hymyili nähdessänsä heidän ystävällisesti juttelevan keskenänsä ja meni
mitään sanomatta huoneen lävitse. Mutta Tyyne toivotti Mannille hyvää
yötä ja läksi isänsä jälkeen.
»Tyttöni», sanoi patruuna, »kuulin äidiltäsi, että olet hylännyt
paronin. No, noh, älä punastu, en minä tuosta huoli. Seuraa sinä omaa
mieltäsi. Torpan poika saattaa olla yhtä hyvä kuin vapaasukuinenkin,
sillä ainoastaan tieto ja taito ja sydämmen ylevyys miehen
jalostuttavat.»
Tyyne ei puhunut mitään, hän vain taputteli isäänsä ja läksi sitte
kamariinsa ajatellen: »Isäni on aina vain siinä uskossa, että Manni
rakastaa minua, enkä minä henno ilmoittaa hänelle tämän toivon olevan
turhaa --»
Tyynen mentyä jäi Manni vielä hetkeksi istumaan saliin. Hän sanoi
itseksensä: »Olisiko mahdollista, että Tyynelle olen veljeä rakkaampi?
Kuinka kumma, etten ole sitä ennen huomannut! Voi toki, että niin täytyy
olla.» Hän meni kamariinsa, ja yö joutui puolelle, ennenkuin uni tuli
vapahtamaan häntä noista sotaisista ajatuksista, jotka eivät selvälle
saaneet, oliko hän kiitollisuudesta velvollinen rakkautensa uhraamaan.