Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän
otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi.
Minun poikani! Sinä olet aina -- -- minulle -- iloa tehnyt.» Sitte hän
sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä
käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat
kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun
asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin
poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui
lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» --
Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.
Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse
kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä
toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille
patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa
olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen
toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin,
vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset
olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He
kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet
kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen.
Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä
vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy
muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt,
mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä
viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.
Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa
Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. --
Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni
kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen,
kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään!
Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.»
Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen
olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö
tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset
niinkuin ennen -- vaan ei -- älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. --
Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee --
vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan
luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi
omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö
silloin ole onnellinen?»
»Tyyne! Toisin oli isämme tahto.»
»Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa
parhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua
jälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta
voitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!»
»Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä
tunnen oikein _jalon sisareni_.»
Tyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi
vapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa
lausui: »Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä
Tyyneni.» Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa
katkerasti itkemään.
Manni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli
lähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin
ensin lähteä Pöyhkeälään.
* * * * *
Pöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa
kuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei
kuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin
Kylvö huusi toisen kerran: »Maissi, kuuletko?»
»Mitä, isäni, tahdotte?» kysyi Maissi.
»Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.»
Maissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: »Hm -- tyttöni pää on
vallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo
poika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.»
Näin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja
ajatteli sitoessansa: »Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta
nyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme:
»Lempivää mi pidättävi paula?
Sorsana hän soutaa järven poikki,
yli vuorten kotkan siivin kiitää,
palajaa jo ennen puolta päivää,
kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.»
Juuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen
vieressänsä, sanoen: »Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui
viimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste
tahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni
vaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on,
ymmärsin myös, että _sinä_ olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman
vastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun
aavistaa!»
Mitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu,
joka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa.