Talvi oli kulunut, aurinko paistoi taas lämpimästi. Puissa lehdet olivat
puhkeamaisillansa, sillä toukokuu oli loppupuolella. Pajukerttu
viserteli puun oksalla kesän tulosta. Sen kuuli Maissikin, joka istui
kamarissansa kangaspuitten penkillä. Sukkula lepäsi hänen kädessänsä, ja
hän katseli puutarhaan, jossa isänsä Junnon kanssa teki työtä. Maissin
ajatukset lensivät kauas -- aina Helsinkiin; sitte muisteli hän
paronitarta ja Sallia, sekä miten hyviä he olivat olleet hänelle.
Paronitar oli viipynyt monta viikkoa Pöyhkeälässä, ja Maissi oli koko
ajan saanut olla Sallin kumppanina; olivatpa vielä luvanneet ottaa
Maissin luoksensa jolloinkin. Mutta heräten muistoistansa hän näki
Junnon, joka hienoista meriruovoista väänteli aitauksia kukkasille, ja
Maissi ajatteli: »Junno raukka, hän elää aivan muitten ilosta. Kun hän
isälleni taikka minulle voi tehdä jotakin miellyttävää, silloin on hän
oikein onnellinen.» Sukkula putosi Maissin kädestä, hän otti sen ylös ja
alkoi taas kiiruusti kutoa, sillä kankaan hän tahtoi valmiiksi sekä
kangaspuut huoneesta pois siksi, kun Manni Helsingistä tulisi.
Pikaisesti sukkula riensi edestakaisin, ja taajempaan sykki Maissin
sydän hänen ajatellessaan Mannin tuloa. Kankaan kutominen ei estänyt
hänen ajatuksiansa lentämästä, mihin hartahimmin pyrkivät. Hän muisti
nyt varsin selvästi, mitä Manni oli hänelle puhunut, ja tahtoi niitä
puheita tarkastella. Manni oli sanonut, että viimeinen joulu Eurajoen
kartanossa ei enää ollut niin hupainen kuin ennen, sillä kaikki he
olivat kaivanneet Maissia, -- »_kaikki_» -- niin hän sanoi. Sanoipa
vielä kaipauksella muistaneensa niitä hetkiä, jolloin kävi enonsa tykönä
orpanaa opettamassa. Näin ajatteli Maissi, mutta nyt hän tuli
häirityksi, sillä everstinnan neitsyt oli häntä pyytämässä peittoa
ompelemaan everstinnalle. Maissi lupasi tulla, mutta vähän hän oli
mielipahoillansa, kun täytyi jättää kangaspuut; mielestänsä ei hänen
kuitenkaan sopinut kieltääkkään. Hän siis jätti kutomisensa ja meni ulos
puutarhaan, jossa Junno aina vielä väänteli aitauksiansa. Näpsä seisoi
katselemassa Junnon työtä. Maissista näytti orpanansa työ aivan somalta,
jonka vuoksi hän sanoikin Junnolle: »Kaikki sinulta hyvin onnistuu. En
olisi uskonut sinun noin somia aitauksia kuvailukseni mukaan osaavan
valmistaa, kun et niitä itse ole nähnyt.»
Junno vastasi ainoastaan tyytyväisellä katsannolla, ja Maissi meni
kartanoon huomaamatta Kallen pilkallista hymyä ja kateellista muotoa.
Maissin sisälle tultua pyysi everstinna häntä tulemaan vinttikamariin
kanssansa. Täällä oli hänellä kehykset, joissa peitto oli ommeltava.
Everstinna näytti Maissille, missä pumpulit, vuori ja päällinen olivat.
Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen Maissin yksin työtänsä tekemään.
Päivä joutui pian, ja Maissi päätti levätä yön kartanon vinttikamarissa,
jotta hän sitte voisi aikaisin taas ryhtyä työhönsä.
Maissi vaipui illalla makeaan uneen, niinkuin se ainakin, joka ahkeralla
työllä on päivänsä hyvin päättänyt. Mutta kauan ei hän nukkunut,
ennenkuin uneksi, että hän oli maannut puolipäivään asti, aurinko
paistoi korkealla taivaalla, ja everstinna ja koko talon väki huusivat:
»Maissi, nouse peittoa ompelemaan!» Tähän huutoon hän heräsi unestansa
ja näki kammottavan valon. Koko huone oli ikäänkuin valkean sisällä, ja
väkijoukko huusi pihalla. Siinä huudot, joita hän kuuli unissansa ja
jotka hänet herättivät. Maissi näki heti tulen olevan irti. Hän heitti
vaatetta yllensä ja kiiruhti ulos. Vähän matkaa vintille hän meni, mutta
palasi, nähtyään portaitten sivulla riehuvan valkean, takaisin kamariin,
hakkasi akkunat rikki ja huusi apua. Samassa näki hänet Junno, joka
vaatetettuna Kylvön nahkaiseen sadepukuun koetti voimiensa takaa valkeaa
sammuttaa. Huomattuaan Maissin hän huusi:
»Minä tulen!» ja Junno teki, mitä ei kukaan muista olisi uskaltanut
tehdä. Hän riensi Maissin apuun, vaikka valkea riehui hänen
ympärillänsä. Portailla eversti otti häneen kiinni sanoen tuskallisesti:
»Tule pian auttamaan! Kultani ja hopeani on vaarassa.»
»Eversti, ihmisen henki on vaarassa. Maissi tuolla vinttikamarissa on
vaarassa.»
»Mieletön! Sinne et enää voi mennä, se on myöhäistä. Tule, sanon minä!»
huusi eversti ankarasti.
»Pois tieltä!» kiljasi Junno, »mene itse pelastamaan jumaloitasi», ja
riensi kuin lennossa portaita myöden vinttikamariin. Maissi oli niin
pelästyksissä, että ei saanut sanaa suustansa, vaan vaipui kurottaen
käsiänsä Junnolle, tainnoksiin. Kiiruusti sieppasi Junno ison huivin,
joka oli istuimella, kastoi sen kamarissa olevaan vesiastiaan ja kääri
sen Maissin kasvojen ympärille. Tämän kaiken hän teki muutamassa
silmänräpäyksessä. Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa
nopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät
takanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä
Maissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja
vei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa
virvoittamaan. Ukon silmistä virtaili kyyneleet, kun näki rakkaan
lapsensa jälleen aukaisevan silmänsä.
»Isäni, missä on Junno?» oli Maissin ensimmäinen kysymys, »että saisin
kiittää häntä, joka henkeni pelasti. Oi,» sanoi hän orpanansa
nähdessään, »iäti olen sinulle kiitollisuuden velassa.» Velka oli
suoritettu, sillä Junno oli ylen iloinen Maissin kiitoksesta. Maissin
tähden olisi hän halulla uskaltanut mitä vaarallisinta. Junno, kun nyt
tiesi orpanansa olevan vaaratta, riensi taas ulos valkeaa sammuttamaan,
mutta siellä ei enää mitään ollut tehtävänä, sillä rämähtäen vaipui koko
Pöyhkeälän huonerivi yhteen kokoon. Junnon katsellessa tuota komeaa
kartanoa, joka suurena kekäleläjänä makasi hänen edessänsä, tuli Näpsä
huohottaen hänen tykönsä sanoen: »Hoh, hoh, kuinka olen väsynyt!»
»Noh, missä olet juossut?»
»Minä? En ole missään juossut, mutta kantanut olen, niin että olen
varsin väsyksissä.»
»Näin mielestäni sinun tulevan kylästä päin.»
»En suinkaan. Täällä olen pyörinyt vain. Kovin surkeaa on nähdä», lisäsi
hän, »tuommoisen kartanon noin pian muuttuvan tuhaksi.»
»Niinpä käy, noin mitättömäksi täytyi Pöyhkeälän kartanonkin mennä. Sen
sisällä oli kultaa ja hopeaa kyllin, mutta ei köyhälle kattoa», sanoi
Junno.
Hän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli
Junnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten:
»Mitä uskallat sanoa, mieletön?»
»Mitä nähnyt olen», vastasi Junno ja lisäsi vielä: »Herra eversti!
Toisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.» Sitte hän
meni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri
huuliansa vihasta.
* * * * *
Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta,
jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti
huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa.
Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi
kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli
herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi
makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri
huutaen: »Valkea on irti!» -- mutta tulen valo oli jo herättänyt koko
talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin
kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa
ulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa,
mutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan
kalliimpaa tavaraa -- ihmisen henkeä.
Sillä aikaa oli Kalle ollut hyvin _näpsä_ kaappaamaan everstin kalliita
tavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten -- se on eri asia.
Kun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin
kamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti
murtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos
olisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi
kukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi,
kukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa
aikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli
sieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi
vähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän
meni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli
jättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi
eversti: »Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä
pelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.»
Näpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä
pelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän
palaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa,
kaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. -- »Sitä ei siellä ollut»,
vakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä
huoneesta toi, -- mutta mihinkä oli arkku joutunut? -- Juuri heidän tätä
ajatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus
loisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa
pelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän
päätöksen. Hän sanoi everstille: »Täällä ei enää ole mitään tekemistä.
Sallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?»
»Mene vain», oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi
ovensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä
parahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku
muassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi
sen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa;
sieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa
huudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava;
monta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle
nyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta
hän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli,
antaen Junnolle korvapuustin.
Junnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: »Onko herra eversti mitään
ajatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa
ennen minua --»
»Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.»
»Hm -- luulisin parhaaksi, että eversti antaisi nyt kiiruusti hakea joka
komeron omassa talossa, esimerkiksi tuolla puutarhurin huoneissa. Olen
kauan pahaa aavistanut, vaikka -- en tahdo mitään enää sanoa, mutta --
raha paljon auttaa. Sillä kentiesi pääsee herraksikin, herrana ehkä saa
siistin neidonkin omaksensa, olletikkin kun hän on orpana.»
»Ahaa, nyt ymmärrän. Nyt on selvä, miksi Junno riensi Maissin apuun.»
Eversti läksi väkensä luokse, sanoen: »Yksi arkku täynnä kalliita
tavaroita on kadonnut. Nyt pitää joka hengen talteet haettaman alkaen
puutarhuristani vähimpään käskyläiseeni asti; silloin ei ketään ole
solvaistu.»
Kaikki olivat päätökseen tyytyväiset, ja nyt alkoi hakeminen puutarhurin
huoneessa. Sitte mentiin hänen apulaisensa kamariin, mutta Junno ei
löytänyt avaimiansa. Eversti ja Näpsä vaihtelivat silmäyksiä. »Tuopa
näyttää pahalta», virkkoi eversti.
»Se paha on pian nähty», sanoi Junno, jonka kuuma veri alkoi kiehua. Hän
otti kirveen ja hakkasi piironkinsa laatikkoa, jotta se rämähtäen
rikkui; ja mitä hän näki? -- arkku oli laatikossa. Kirves putosi hänen
kädestänsä, hän kalpeni ja lausui: »Mistä olen vihamiehen saanut, joka
tuon kurjan työn on tehnyt? Kenen sydän on ollut niin musta, että ei
säälinyt viatonta?»
»Älä teeskentele!» huusi eversti.
Kylvö meni Junnon luo, sanoen: »Poikani, älä epäile, viattomuus tulee
ennen taikka myöhemmin ilmi. Mutta katsokaa! Rasia on tiirikalla
aukaistu, onko siinä kaikki tallella?» Nyt vasta eversti huomasi, että
kaikki kalleimmat tavarat olivat poissa, ja hän kysyi Junnolta, missä ne
olivat.
»Varmaankin siellä», vastasi Junno, »mihin varas on ne pannut. Vaan hän
on luultavasti liika viisas ilmoittamaan itseänsä.»
Eversti huimasi Junnoa kepillänsä, karjaisten: »Kyllä sinut vielä saan
totta puhumaan.»
»Harvoin kaksi kolmannetta, sanoin äskettäin; nyt on eversti kolmannen
kerran minua lyönyt, vaan kerran vielä saatte tietää sen syyttömästi
tehneenne.»
»Näpsä, joudu tuomaan tänne kruununmiehiä», käski eversti.
Näpsä läksi, mutta hänen sydämmensä oli levoton. Ensi kerran hän tunsi
tunnossansa kovan vaivan. Paha aavistus täytti hänen sydämmensä.
»Kumma», ajatteli hän itseksensä, »miten kamalaa on nähdä viattoman
kärsivän pahoista töistäni. Hm, en ole vielä täysi peto. Mutta nytpä
johtuu mieleeni sopiva seikka. Minun täytyy koettaa vapahtaa Junno
vankeudesta. Hän lähtee karkuun ulkomaille ja on sillä tavoin tieltäni
poissa. Ihmiset ovat silloin vielä varmemmat siitä, että hän on
varastanut, ja jättävät asian siksensä.» Näin ajatellen hän ajoi
eteenpäin.
Pöyhkeälässä istui Junno surullisena. Hän kysyi orpanaltansa: »Luuletko,
Maissi, minua syylliseksi?» Kuultuansa, että Maissi ei ollenkaan sitä
uskonut, oli hän tyytyväisempi, mutta nyt kalpeni hän taas, sillä
kruununmiehet astuivat sisälle. Saatuansa selvän tiedon rikoksesta
miehet Junno raukan panivat rautoihin ja veivät pois.
Syvän murheen jätti Junno jälkeensä puutarhurin asuntoon. Yksi ainoa
päivä oli nämät suuret muutokset Pöyhkeälässä tehnyt. Eversti ja
everstinna asuivat nyt vain väen huonerivissä yhdessä salissa, jossa
tavallisesti talvella pidettiin kukkasia. Heidän oli aikomus viipyä
Pöyhkeälässä muutama päivä, jotta saisivat kaikki tavaransa
järjestykseen, mutta päättivät sitte muuttaa Porin kaupunkiin asumaan
siksi, kuin uusi rakennus tehtäisiin Pöyhkeälään.