Eräänä syysiltana istui Porin kaupungissa muutamassa krouvissa neljä
miestä. Heillä oli olutpulloja ja laseja pöydällä. Yksi heistä, joka
näkyi isännän virkaa tekevän, sanoi: »Juokaamme nyt läksiäisiäni!
Toiste, kun tulen pariinne, olen Pöyhkeälän everstin palvelija, ja
silloin juomme kentiesi everstin parasta viiniä yhdessä.»
»Niin, Kalle on hyvä kaappaamaan itsellensä», virkkoi yksi tovereista.
»Kyllä onkin», vakuutti toinen. »Muistan, kun kerran olimme yhdessä A--n
asioilla K--n pitäjässä, silloin kaappasi hän myös itsellensä
matkustavaiselta rahakukkaron niin näpsästi, että ei tarvinnut yhtään
näpähdystä antaa akalle, jolta kukkaron otti. Kauppamiehen asiat hän
toimitti hyvin ja sai rehellisen miehen kiitokset.»
»Paljon viisaus tekee», lausui kolmas. »Muistan minäkin sitä, kun Kalle
tuli Eurajoen kartanosta tänne. Hän kulki edestakaisin kaupungissa
kerjäten, siksi että ensin pääsi juoksupojaksi erääseen ravintolaan, ja
nyt hän on jo herransa talossa ollut parhaana passarina suurissa
kesteissä.»
»Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi», sanoi Kalle.
»Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.»
»Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi»,
sanoi taas kolmas kumppani. »Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan.
Kuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?»
»Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!» ja nyt
rupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut,
niin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä
tyhjentämään olutpullojansa.
* * * * *
Pöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt
oli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran
hiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten
lehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja
levitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja
valkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö
ja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille
elämänvaiheitansa.
»Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo
kyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka
patruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut,
kuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt
puhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi,
kun orvoksi jäit.»
»Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti
Helsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka
Jumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä
hyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä
saanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni
kohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on
suloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet
vihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', --
ja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset
unohtanut.»
»Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa
puutarhassa», sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin
jotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut
kukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen.
Valo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti
tulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin
vaatteisiin puettu mies astui sisälle.
»Hyvää iltaa!» sanoi mies. »Missä saisin kohdata everstiä?»
»Kyllä hän on tuolla kartanossa; mutta kuka olette?» kysyi Kylvö.
»Nimeni on Kaarlo Näpsä; olen tuleva everstin palvelijaksi.»
»Junno, mene näyttämään Näpsälle, missä eversti asuu!»
Kalle säpsähti vähän, nähdessään Junnon, jonka hän nyt vasta huomasi.
Tultuaan ulos hän sanoi itseksensä: »Manni!»
»Tunnetteko veljeäni, koska hänen nimeänsä mainitsitte?»
»Veljeänne? En, mutta eikö teitä juuri nimitetty Manniksi?»
»Ei. Se on veljeni nimi, minä olen Junno.»
»Hm, kuulin väärin. Teillä on veli?»
»On. Hän on Eurajoella patruuna Palmun kasvattipoikana.»
»Kutka olivat nuo tuolla sisällä?»
»Puutarhuri Kylvö tyttärinensä.»
»Ah! Pieni Maissi onkin jo neiti.»
»Tunnetteko häntä?»
»En, en suinkaan, mutta hän on näette, hyvin ihana, ja niistä aina paljo
puhutaan. Minäkin jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan puutarhuri
Kylvön pienestä ihanasta tytöstä, mutta nyt on hän jo, näen minä,
herrassäätyinen neiti.»
»Tuossa on everstin huone», sanoi Junno, ja meni, jättäen Näpsän,
takaisin kamariinsa, joka oli Kylvön huonerivissä. Maailma tuntui
Junnosta ylen suloiselta nyt, jolloin hän aina sai, kun hänellä vain oli
aikaa, mennä Kylvön tykö juttelemaan. Tuulen vinkunakin kuului vain
soitannon säveleiltä. Hän oli onnellinen, ja sydämmensä katkerat tunteet
olivat kaikki poissa. Hänellä oli seinässä viulu, jota joutohetkinänsä
soitti; nyt hän otti sen ja alkoi soittaa kaunista polskaa. Hän ei
huomannut, että Maissi tuli sisälle. Neito seisahti vähän kuuntelemaan,
mutta sanoi sitte:
»Junno, tänne tulee matkustavaisia, koska kello kuuluu; he ovat
varmaankin kartanon vieraita, jotka ovat ajaneet erehdyksessä tänne
puutarhaa pitkin. Mene nyt näyttämään heille oikeaa tietä.» Junno meni,
mutta matkustavaiset olivat jo portaitten edessä, ja heleä ääni reestä
kuului sanovan: »Äitini, nyt loppui tie. Ei suinkaan tuo ole Pöyhkeälän
kartano?»
»Tämä on puutarhurin asunto, olette ajaneet vähäisen väärään, mutta
käännetään tässä», sanoi Junno. Ottaen ohjat käteensä hän istui
kuskipenkille ja ajoi kartanon pihaan; sitte hän läksi jälleen pois,
mutta matkustavaiset menivät sisälle. Everstinna tuli itse katsomaan,
kutka vieraat olivat, ja sanoi nähtyänsä heidät:
»Ah! Milja Pohjantähti! Sepä oli oikein erinomaisen hupaista, että
kerran tänne tulit -- ja pikku Salli, kuinka hän on kasvanut!»
Salli, joka oli saanut vaatteet päältänsä, syleili everstinnaa iloisesti
lausuen: »Täti, pikkuinen tulee isoksi, kymmenvuotias on tullut
kuudentoistavuotiaaksi.»
»Niin, sinä olit kymmenvuotias, kun viimeksi sinut näin. Pian ne vuodet
kuluvat. Mutta astukaamme nyt sisälle»; ja aukaistuaan oven vei
everstinna vieraat komeaan saliinsa, jossa eversti kohteliaasti
tervehdittyänsä kehoitti heitä istumaan pehmeään sohvaan. Vähän aikaa
juteltuaan niitä ja näitä pääkaupungista jäsen läheisyydestä (paronitar
Pohjantähti asui lähellä Helsinkiä) menivät vieraat everstinnan kutsusta
iltaselle. Illallispöydällä oli monenlaisia herkkuja tarjona ja tee
kiehui kiiltävässä teekyökissä. Iltaselta päästyä paronitar meni pian
levolle, sillä hän oli väsynyt matkastansa.
Aamulla vietiin vieraille seltterivettä juotavaksi, ja kello puoli
kymmenen, kun everstinna oli valmiiksi puettu, kokoontuivat kaikki
saliin kahvipöydän ympärille, toivottaen hyvää huomenta toisillensa.
»Oi kuinka hupaista on, kun kerran saa jutella vertaistensa kanssa!»
sanoi everstinna. »Täällä maalla täytyy olla vallan sekalaisessa
seurassa. Tänä päivänä aion pyytää tänne vieraita, mutta pelkään, että
teidän tulee kovin ikävä, sillä saatatteko ajatella -- täällä ei ole
yhtään vapaasukuista. Mutta minä en kutsu heitä kahville, niinkuin
täällä maalla tapana on, vaan pyydän heitä tulemaan teelle, niin ei aika
käy kuitenkaan kovin pitkäksi.»
Paronitar lausui hymyillen: »Varmaankin vain puhut pilapuheita. Minä
luulen ajan varsin hupaisesti kuluvan tuttaviesi seurassa.»
»Voi äiti, minun sininen hameeni ei ole valmis», sanoi Salli, »olisin
halusta tahtonut sen uudistaa, mutta kuinka joudun sen valmiiksi
ompelemaan illaksi?»
»Kyllä minä neuvon tiedän», virkkoi everstinna. »Meidän puutarhurillamme
on tytär, joka on hyvä ompelemaan. Käsketään häntä tänne sinun
avuksesi.»
»Sepä, täti kultani, olisi hyvä», vastasi Salli, ja everstinna lähetti
käskemään Maissia.
Tuokion ajan kuluttua Maissi tuli sisälle. Hän oli mustissa vaatteissa,
joissa hänen ihonsa näytti vielä tavallista valkeammalta, ja pitkät
keltaiset kiharat putoilivat hänen hartioillensa; hän näytti ylen
somalta ja siistiltä. Vierasten silmissä oli kummastus hyvin selvä. He
eivät odottaneet ompelijassa näkevänsä tuommoista kaunotarta, ja kun
everstinna sanoi Maissille: »Tahtoisimme teitä vähän auttamaan neiti
Pohjantähteä ompelemisessa», niin lausui Salli: »Antakaa anteeksi, neiti
Kylvö, että teitä vaivaan, vaikka olemme ventovieraat toisillemme; sitä
en suinkaan olisi rohjennut tehdä tätini käskyttä.»
»No, tuopa ei ole mikään arveluttava asia, halusta teille vähäisen avun
teen», vastasi Maissi. Pian olivat tytöt täydessä työssä ja Salli oli
vallan ihastunut Maissiin. Hän kysyi, missä Maissi oli koulussa ollut,
ja kuultuansa, että hän oli opiskellut patruuna Palmun tyttären kanssa,
sekä että Maissin orpana, joka oli ylioppilas, myös oli hänelle paljon
oppia antanut, kysyi hän vielä: »Mikä orpananne nimi on?»
»Manni Salo», vastasi Maissi.
»Salo! Vai on hän teidän orpananne! Nikku Saari, joka on meidän rovastin
poika, on paljon puhunut Salosta. He ovat olleet lukiokumppanit, ja nyt
ovat yliopistossa taas yhdessä.» Ei monta hetkeä kulunut, ennenkuin
Sallin vaatteet olivat valmiit, mutta sillä aikaa tulivat neitoset
hyviksi tuttaviksi.
Maissi ei joutunut viipymään enää Sallin luona, vaan sanoi hyvästi ja
meni pois.
Iltapuolella, kun Salli oli vieraita varten pukenut yllensä, sanoi hän
everstinnalle: »Täti, eikö Maissi tule tänne?»
»Sallitko hänen tulla seuraasi?» kysyi everstinna.
»Miksi en? Oikein halusta toivoisin hänen pian tulevan tänne.»
»Mutta mitä sanot sinä, Milja?» kysyi everstinna.
»Soisin kernaasti, että tyttäreni saisi olla tuon suloisen ja hempeän
tytön seurassa», vastasi paronitar.
»Jos niin on, lähetän häntä käskemään.»
»Minä juoksen itse hänen tykönsä», sanoi Salli.
»Noh Salli! Kuinka se sopisi, että vapaasukuinen neito kävisi kutsumassa
puutarhurin tytärtä», sanoi eversti Pöyhkönen.
»Miksi ei?» kysyi Salli naurahtaen. »Luuletteko, setä, vapaasukuisuuteni
joutuvan Maissille ja minun muuttuvan puutarhurin tytöksi? Älkää
pelätkö! Emme elä enää satujen ajassa, jolloin pahat noidat tuommoisia
ihmeitä tekivät.» Tämän sanottuansa hän juoksi, naurahtaen itseksensä
noille ylpeille ihmisille, puutarhurin asuntoon. Hän kuuli kaunista
soittoa ja meni sinne, mistä soitto kuului. Aukaistuaan Kylvön oven hän
näki ensiksi Junnon, joka istui viulu kädessä; valo kynttilästä lankesi
hänen keltaisille kiharoillensa. Salli katseli kummastuen hänen kauniita
huolenalaisia kasvojansa, mutta sitte hän kääntyi Maissiin, sanoen:
»Neiti Kylvö, tulkaa kanssani everstille. Sinne tulee vieraita tänä
iltana, ja ne ovat kaikki minulle tuntemattomia. Olisi hyvin hupaista,
jos saisin illan viettää seurassanne.»
»Kiitoksia, kyllä tulen halusta», vastasi Maissi. Hän puki nyt vain
toiset vaatteet yllensä, ja sitte neidot läksivät iloisina kartanoon.
Näpsä seisoi pihalla, liikkumatta katsellen Maissia, mutta tyttöjen
ohitse mennessä hän sanoi itseksensä: »Muotonsa on yhtä suloinen nyt,
kuin hänen lapsena ollessaankin, vaikka minulle ei hän enää ikänä
kurkota käsiänsä. Mutta», -- lisäsi hän vielä, ja suunsa vääntyi pahaan
hymyyn, »sinua neitoseni ei kukaan saa niin kauan, kuin tämä käsi on
vapaana.» Sen sanottuansa hän aikoi lähteä pois, mutta käsi laskeutui
hänen olallensa; se oli Junnon. Hän oli tullut ulos ja kuullut Näpsän
puheen. Kalle pelästyi, jotta oli varsin hämmennyksiin joutumallansa,
vaan samassa hän keksi hyvän keinon ja sanoi nyt huolettomasti: »Mitä
tahdot, Junno?»
»Tahdon kysyä: kuka oikeastaan olet? Mielestäni olen ennen nähnyt sinut.
Miksi uhkasit äsken noin kamalasti? Kuinka sinä tunnet Maissin?»
»Mitäs nyt horiset? Olenhan eversti Pöyhkösen palvelija enkä Maissi
neidestä ole mitään puhunut. Ajattelin vain erästä porilaista sulotarta,
jota hänen lapsuudestansa olen armastellut. Hän ei minusta enää huoli,
mutta ajattelin itsekseni, että, häntä ei muittenkaan pidä saaman.» Nyt
hän läksi kartanon huoneisiin palvelijan virkaa täyttämään, mutta hänen
sydämmeensä nousi viha Junnoa kohtaan, ja hän ajatteli: »Kun ei vain
toinen veli nyt taas minua pahaan pulaan veisi. Täytyy hänet laittaa
tieltä pois.»
Junno meni vähäiseen kamariinsa veistelemään kirjahyllyä, jota hän
kerran oli kuullut Maissin itsellensä toivovan. Eilen vielä tuntui
maailma Junnosta suloiselta, mutta tänä päivänä hän oli surullinen. Nyt,
kun tuon ison kartanon seinät erottivat hänet Maissista, tunsi hän
paremmin, että hän ei ollut orpanansa vertainen.