Kalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa,
mutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi
jättämään Junnoa. »Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka», sanoi
hän, »ehkä kyllä kaikki hyvin selviää», ja lisäsi vielä, antaen kättä
Junnolle: »Sinulle soisin mitä parahinta.» Niin sanoessaan hän pudotti
Junnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki
istui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön
taskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: »Mitähän tuossa lienee?»
Junno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän
otti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon
se oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin
paljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita
rikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti
kirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: »Minä lähtisin kuin pahantekijä,
kuin varas, karkuun -- sitä en tee -- en!» -- mutta taas hän otti
kirjeen ja alkoi lukea: »Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta,
ylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin,
kuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan
kirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele
myös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse,
joka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen
rahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin
tänne jäädä ihmisten syljettäväksi.»
»Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän
päähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle»,
ajatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli
vanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: »Ei
minun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt», ja alkoi nojautuen seinää
vastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän
lausui: »Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.»
Vartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan
vahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta
-- mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa
rakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana -- ja katkerinta
kaikesta -- hänen täytyi jättää kotimaansa. »Isä ja äiti unohtuu»,
ajatteli hän, »aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston
sydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan
syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin
ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti
ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt.
Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos.
Hän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei
ketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat
sydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin
ennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron
jättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan
palaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä
rattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno
lupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno
otti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen
aikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä
ja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen
lähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui.
Heillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello
kuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno
maksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle
kivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa,
ja huudahti: »Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua
syleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei
ole maata, ei kotoa», ja hän alkoi laulaa:
»Lepääpä lintunenkin
omassa pesässään,
vaan mull' ei maailmassa
oo kotoa missäkään.»
Hänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä
olalle, sanoen: »Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset
kiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto
lemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää
suremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut,
siellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän
palkan.»
»Vaikka vain», vastasi Junno. »Oppimaton olen siihen työhön, mutta
eiköhän tuohonkin opi.»
»Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla
ainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien
sinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.» Junno meni
kumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän
merelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan
merimieheksi.
Junno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi
ravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja
ennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa
meren kuohuvilla aalloilla.
* * * * *
Kun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana
levolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun
tuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut.
Yö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös
tieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija
vaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun
menemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta,
»kovinpa hämmästyin», lausui hän, »kun ainoastaan poikki viilatut
kahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä
ajaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.»
»Tuiki turhaa on häntä hakea», vastasi eversti. »Hän kulkee metsiä ja
saloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä
vallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että
otettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla,
on pian tunnettu.»
Vanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte
matkoihinsa.
Kylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen.
Heidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä.
»Voi Manni raukka», lausui Maissi, »jonka täytyy saada näin surullisia
uutisia, kun hän meille tulee.» Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni
pihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan.
»Voi mitä täällä on tapahtunut!» sanoi Manni. »Jumalan kiitos, että näen
teidän vaaratta pääsneen tulipalosta.»
»Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen», vastasi Maissi, »ja lähinnä
häntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.» Ja
nyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, »mutta Junno raukkaa», lisäsi
hän, »on kova onni kohdannut.»
»Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?» kysyi
Manni kiivaasti.
»Junno on polkemassa teitä tuntemattomia», vastasi Kylvö ja kertoi nyt,
miten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen.
»Junno on karannut», valitti Manni. »Sitä en olisi uskonut. Ken
puhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?» Hänen tätä lausuessaan tuli
Näpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin
postilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta
ja kuului näin:
»Eno hyvä!
Haikealla mielellä ja raskaalla sydämmellä käyn nyt teille tietoa
antamaan, että olen lähtenyt pois vankeudesta, sillä koska näin, kuinka
mahdotonta minulle olisi ollut pääseminen noista ilkeistä syytöksistä,
päätin karkaamisella itseni vapauttaa, koska en tahtonut jäädä ihmisten
syljettäväksi. Kuinka se laatuun kävi, en nyt jouda pitemmältä
kertomaan, tahdon vain sanoa, että turhaa olisi minua hakea, sillä tämän
kirjeen saadessanne olen jo kaukana meren aaltoja purjehtimassa
englantilaisella laivalla. Takaisin en palaja, ennenkuin viattomuuteni
on ilmi tullut, -- vaan tapahtuuko se ikinä? Kuulenko enää kotimaani
honkien huminata ja paimentorvien kaunista ääntä? -- Mutta aika joutuu.
Sanokaa hartahimmat tervehdykset Mannille sekä Maissille ja älkää minua
pahoin tuomitko, pyytää