Kello löi kuusi aamulla, kun patruuna Palmu heräsi. Hän kilisti pari
kertaa pientä kelloa, joka oli tuolilla hänen vuoteensa vieressä, ja
heti tuli tyttö tuoden kahvia sisälle. Kun tyttö oli mennyt pois, sanoi
patruuna vaimollensa: »Onpa oikein kumma, että minä en ole paljon saanut
unta koko yönä, Leenan pojat vain aina ovat pyörineet mielessäni. Nuo
kauniit lapset olivat kovin surkeannäköiset, ja mielestäni olin heille
kova. Jospa sentään olisimme ottaneet toisen niistä meille siksi, että
hän kelpaisi puutarhurin oppiin, tottapa Leena yhden lapsen ainakin
elättäisi; mutta he menivät ja ovat jo kukaties missä!»
»Kyllä se tuuma pian menestyy», vastasi patrunessa, »sillä Leena on
vielä lastensa kanssa Kylvöllä.»
»Vai on! Oikeinpa taakka sydämmeltäni poistuu», sanoi patruuna. Nyt hän
puki pikaisesti yllensä ja aikoi lähteä puutarhurin asuntoon, mutta
samassa sattui hänen silmäyksensä vähäiseen vuoteeseen, jossa hänen
pieni viisivuotinen tyttärensä Tyyne makasi. Patruuna seisahtui
katselemaan tyttöä, joka oli hänen ainoa ja rakas lapsensa. Hänen tässä
seisoessaan heräsi Tyyne ja kysyi: »Isä, mihinkä menet?»
»Menen hakemaan sinulle leikkikumppania.»
»Minä tulen isän kanssa», sanoi lapsi, ja puettuaan yllensä hän läksi
isänsä seurassa ulos. Puutarhasta tuli Leena heitä vastaan poikastensa
kanssa.
»Hyvää huomenta, Leena!» lausui patruuna vakavalla äänellä. »Minä
tahtoisin ottaa toisen noista pojista, ehkä sinä yhden kera tulet
paremmin toimeen. Sen myös vakuutan sinulle», lisäsi hän vielä
liikutetulla äänellä, »että häntä rakkaudella kasvatetaan. Minulla on
myös lapsi, ja hän on kallein tavarani.»
Leena ei voinut vastata mitään. Kirkkaat kyyneleet vain vierivät hänen
silmistänsä. Hän taisteli sydämmensä kanssa, sillä kova oli jättää
vieraalle lapsensa, jota oli hoitanut, kova oli erottaa kaksoisveljet,
mutta -- »lapseni pääsisi puutosta kärsimästä.» Taas hän ajatteli: »Äiti
jää vieraaksi ja unohtuu.» Hänen sydämmensä oli särkymäisillään, mutta
-- kuka on niin vähän itsekäs kuin äiti? Leena oli nyt tehnyt päätöksen.
Hän sanoi: »Kiitän herra patruunaa suuresti! Kallis on tavara tosin,
jonka minulta otatte, sillä nämät kaksi ovat kaikki, mitä minulla
maailmassa on, vaan tiedän, että lapsella on täällä parempi, ja lapseni
onni on myös minun. Mutta minä en voi määrätä, kumman heistä pitää tänne
jäämän.»
»Äiti, älä jätä minua tänne»! huusivat molemmat lapset.
»Etkö jäisi meille, pikku poika?» kysyi patruuna Junnolta. »Silloinpa
saisit leikitellä Tyynen ja Maissin kanssa, saisit leikkikaluja ja
makeisia paljon. Saisitpa pikku varsankin.»
»Äiti, äiti!» sanoi Junno. »En minä jää äidistä.»
»Saisinko minäkin varsan oikein omakseni, jos tänne jäisin?» kysyi
Manni.
»Saisit», vastasi patruuna.
»Minä jäänkin tänne, ja äiti tulee huomenna takaisin minua katsomaan»,
sanoi Manni.
»Niin, jos äiti joutuu», vastasi Leena; »älä kuitenkaan odota, sillä
minä en luule joutuvani. Jää hyvästi nyt, lapsukaiseni, ja ole
tottelevainen! Vaan varoituksia olet liika nuori muistamaan. Patruuna
hyvä, pitäkää huolta siitä, että lapsi kasvaa Jumalan pelvossa; jos
toisin kävisi, olisi minun tavarani joutunut turmiolle. Suokaa anteeksi,
että näin puhun, mutta lapseni on minulle rakas.»
»Saat luottaa siihen, että minä teen, mitä suinkin voin», vastasi
patruuna.
Leena aikoi nyt lähteä, mutta vielä kerran hän kääntyi takaisin ja
likisti rintaansa vastaan poikaansa -- kukatiesi aavisti hän, että se
oli viimeinen kerta. Sitte hän läksi, ottaen Junnon käteen kiinni,
kiireillä askeleilla pois. Kun hän kerran oli saanut hyvästi jätetyksi,
niin oli sydämmensäkin keveämpi, ja hän saattoi jo hartaasti kiittää
Jumalaa, joka oli toiselle pojalle antanut hyvän kodin.
Leena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä
parhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni
matkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa
oleskelee.
Ensin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa.
Siellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella.
Eurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminen
sen pyörteisiin -- sehän oli oikein hauskaa.
Eräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa
sanoi miehellensä: »Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin
ilahuttaa.» Patruuna oli heti valmis lähtemään.
Puutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja.
Heillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he
kastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä
lenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä
hyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello
lenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: »Mihinkä se
meni?»
Patrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: »Oi kuinka monta toivetta
noiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt
nuot saippuakellot ilmassa», mutta hän keskeytti puheensa, kun näki
pikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: »Mitäs,
lapseni, siellä konttaat?»
»Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.»
»Mikä avain?» kysyi patrunessa.
»Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi
ottavansa sen taas aamulla täältä.»
»Eilen illallako se oli?»
»Ei, ei Maissi muista, koska se oli.»
»Eiköhän Kalle muista?» sanoi Manni, joka samassa näki Kallen tulevan.
»Mitä?» kysyi Kalle.
»Sitä, koska panit avaimen pensaan alle», sanoi Manni.
»Minkä avaimen?» kysyi Kalle punehtuen ja vihaisesti katsellen Mannia,
joka oli syytön kysyjä. »Mitä tuo vieras poika höpisee?» lisäsi hän
vielä. »En ole mitään avainta laskenut pensastoon.»
Maissi, joka huolettomasti leikitteli sannassa, sanoi nyt: »Lupasit
minulle antaa omenoitakin, jos en puhuisi mitään avaimesta.»
»En ole mitään sinulle puhunut», ärjäsi Kalle.
»Älä mutkaile, poika!» sanoi patruuna. »Näissä asioissa näyttää olevan
jotakin sekasotkua, josta sinun on paha selville päästä itseäsi
tahraamatta; mutta nyt menkää, lapset, sisälle, Kalle tulee minun
kanssani.»
Patruuna läksi puutarhurin luo, ja vähän aikaa keskusteltuansa Kylvön
kanssa, hän kysyi: »Tiedätkö, Kalle, kuka on omenat varastanut
puutarhasta? -- Jos sen tiedät ja todenmukaisesti minulle sanot, niin
annan sinulle anteeksi, vaikka itsekin olisit, niinkuin pahasti pelkään,
pääsyyllinen. Sinä olet vielä lapsi ja voit parantaa itsesi.. Pahan teon
tunnustus on jo suuri askel parannuksen tiellä.»
Kalle seisoi vain röyhkeännäköisenä vastaten: »En tiedä mitään koko
asiasta.»
»No nyt, Kylvö, mennään Matin-Mikon torppaan tiedustelemaan, mitä sieltä
kuuluu», sanoi patruuna. Sitte läksivät molemmat.
Torppaan tultuansa lausui patruuna: »Nyt, Mikko, tahdon sinulta suoran
vastauksen kysymykseen: kuka on Kallelta saanut avaimen, joka oli
pensaan alla puutarhassa? Sano minulle totuus, taikka mene torpasta
pois.»
Mikko, joka luuli Kallen kaikki kertoneen, koska patruuna tiesi
avaimesta, tunnusti heti eräänä päivänä tavanneensa Kallen puutarhassa,
ja että hän oli luvannut illalla, kun kaikki olivat nukkuneet, antaa
hänelle avaimen. »Sitte hän käski minun pistää sen pensaan alle, josta
hän aikoi sen ottaa takaisin aamulla porttia lukitaksensa. Maissi
leikitsi sannassa meidän keskustellessamme, emmekä huomanneet häntä,
ennenkuin se oli myöhäistä, mutta Kalle lupasi tytölle omenoita, jos
vain pitäisi suunsa kiinni.»
»Hm, siinä näkijä kuin tekijä», sanoi patruuna.
»No missä oli Valpas, kun ei haukkunut?» kysyi Kylvö.
»Se makasi Kallen kanssa», vastasi Mikko.
»Voi, tuommoista lapsi raukkaa!» sanoi Kylvö, »vasta kaksitoistavuotias
ja kuitenkin jo noin pitkälle joutunut pahuuden tiellä.»
Pelonalaisella äänellä sanoi nyt Mikko: »Antakaa, patruuna hyvä,
anteeksi tämä kerta. En ikänä enää varasta. Omenat ovat perunakuopassa,
en ole uskaltanut niitä vielä myydä. Maksaa tahdon, mitä vaaditte, jos
vain annatte anteeksi.»
»Ole nyt vaivainen vaiti ja pidä omasi sekä anna muitten omaisuuden olla
rauhassa! Sillä ehdolla saat jäädä torppaan, ja olkoon rangaistuksesi,
että itse tuot omenat kartanoon, mutta keskipäivällä, niin on se
muillekin varoitukseksi.»
Mikko paran täytyi tähän myöntyä.
Patruuna Palmu meni nyt kotiin puutarhurin kanssa. Kartanoon tultuansa
hän käski Kallen luokseen ja sanoi: »Tunnin päästä tuo Matin-Mikko
takaisin omenat, jotka yhdessä varastitte. Sinun täytyy ne rattailta
kantaa sisälle ja sitte saat mennä pois talostani.»
Kalle vaaleni ja vastasi: »Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki
tunnustanut.»
»Lapsi, lapsi!» sanoi patruuna. »Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella
luonnolla?» Sitte hän lisäsi: »Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa
kanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.»
Kalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän
rangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: »Nyt saat mennä
pois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet
kaulassa.»
Juuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle
katsoi tuimasti Manniin sanoen: »Tuo paha penikka minulle tämän teki.»
Sitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille,
jonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen:
»Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.» Tämä lapsi oli ainoa, jota hän
rakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen
pahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen
syypäänä.
Kallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: »Ikävältä tuntuu noin
turmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän
vielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee
pahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo
hänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana,
tietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen
toista.»
»Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä
uppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane.
Hän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion
pitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi
kasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin
vanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?»
»Varsin hyvin se käy päinsä», vastasi patrunessa. »Manni sopii veljeksi
Tyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso», lisäsi
hän vielä, »kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä
laskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä
koskeva tärkeä päätös on tehty.»