Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein näimme Salon-torpan
asukkaat, eivätkä vuodet ole vierineet muutoksia tekemättä tässä
vähäisessä torpassa.
Ilta-auringon loisteessa näemme taaskin Leenan istuvan portailla.
Päätään hän nojaa kättänsä vastaan, ja suuret kyyneleet vierivät hänen
poskillensa. Kanervat hohtavat metsässä, hongat humisevat, vaan miksi
tämä kaikki ei enää ilahuta vaimoa? Miksi hän on noin surullinen? Missä
on hänen ilonsa? Mitä hän kaipailee? Hänen onnensa ja paras ilonsa lepää
haudassa, hänen rakastettu miehensä on kuollut!
Tässä torpassa oli Leena ahkerasti työtä tehnyt miehensä kanssa, ja
hyvin he silloin tulivat toimeen. Heillä oli 10 ruplaa lainassa, ja he
olivat mielestänsä rikkaat, koska heillä oli kaikki mitä tarvitsivat ja
vielä vähä päällekin. Mutta onni vaihtelee. Eräänä kylmänä talvisena
päivänä tuli torpan isäntä kartanon työstä kotiin ja sanoi kovin
vilustuneensa; toisena päivänä hän oli sängyn omana poltetaudissa. Tässä
hän makasi kaksi viikkoa, ennenkuin hänen elämänsä lanka oli katkaistu.
Leena parka! Hänen turvansa oli poissa, ja nyt hänen täytyi palkata
mies, joka teki päivätyöt kartanoon. Pian meni nyt hänen 10 ruplaansa,
mutta hän teki työtä murheessansakin ja toivoi syksyllä saavansa työnsä
palkan. Vaan syksyä ennen tuli odottamaton vieras, kova halla jäädytti
viljavat pellot. Siinä olivat hänen työnsä ja toivonsa rauenneet
mitättömiksi. Hän pyysi patruunaa jättämään muutamia veronmaksuja pois.
Mutta kartanon herra, joka aina oli kuullut tämän torpan väkeä
sanottavan varalliseksi, ei ymmärtänyt, että yksi halla saattoi heidät
köyhiksi tehdä, vaan vastasi: »Kaikki täällä käyvät pyytämässä veron
vähennystä. Jos teidän tahtonne mukaan tekisin, joutuisin itse
maantielle. Tee työtä ahkeruudella, niinkuin miehesi aikana, äläkä opi
kerjäämään.»
Leenan sydän oli täynnä surua, mutta hän ei enää voinut valittaa, vaan
läksi raskaalla sydämmellä köyhään kotiinsa ihmetellen, miksi tämä
muuten aina hyvä patruuna oli nyt näin kova.
Patruuna Palmu oli hyvän- ja rehellisenluontoinen mies, mutta hänellä
oli myös vikansa ja niistä suurin, että hän, joka oli monen sadan
ihmisen haltijana, ei ikänä huolta siitä pitänyt, että olisi tarkoin
tullut tuntemaan alustalaistensa eloa ja oloa. Monta hän auttoi, jotka
oikein ryysyisissä vaatteissa ymmärsivät oivasti valittaa, vaikka niistä
useatkin olivat paremmissa varoissa kuin Leena. Patruuna oli miehistynyt
rikkaassa kodissa, mutta ylellisyys ei kuitenkaan ollut pilannut hänen
sydäntänsä; vaan työväen elämä jäi häneltä tuntematta, ja sen vuoksi
pettyi hän välistä niin, että joskus oli kovakin, niinkuin nyt Leenalle.
Leena koetti vielä vuoden eteenpäin olla torpassa, mutta toinen syksy
toi uuden hallan vielä kovemman, ja Leenan, joka oli velaksi saanut
toiselta köyhältä, joka tarvitsi tavaransa yhtä hyvin kuin hän, täytyi
nyt myydä kaikki mitä torpassa löytyi. Torppaan tuli uusi isäntä, ja
Leenalla lastensa kanssa oli mieron tie edessä. Kyyneleet vierivät
Leenan poskille, vaan ne eivät muutu leiväksi, ja hänen pienet lapsensa,
jotka nyt näkivät kuudennen kesänsä, tulivat äitinsä tykö pyytäen
ruokaa. Leenalla oli vielä vähäisen vehkaleipää, sitä jakoi hän
lapsillensa ja pyysi torpan emännältä maitoa.
»Vielä kerran antakaa», sanoi hän, »korttelin verta, sitte aion lähteä
pitäjälle hakemaan työtä; kentiesi saan siellä vähäisen kokoon ja
jossakin katon päällemme, jonka suojassa saatamme säilyä talven kylmiltä
kourilta.»
Emäntä antoi vähästänsä kaksi korttelia maitoa, ja lapset söivät.
»Voi äiti», sanoi Junno, »kuinka tämä maito on hyvää! Äidin leipäkin
tuli makeaksi, kun sitä siihen kastoin.»
Leena ei maistanut palaakaan. Hänellä oli vielä yksi leipä, vaan sen hän
tallensi lapsillensa ja sanoi: »Lapsi raukat, lähtekäämme hakemaan
puolaimia metsästä, ehkä niitä vielä löytyisi.» Lapset olivat heti
valmiit tulemaan, mutta Leena, joka tiesi, että tämä rakas torppa ei
enää ollut oleva hänen kotonsa, läksi raskaalla sydämellä, vähäinen
vaatemytty kainalossa ja leipä myttyyn käärittynä, poikasten kanssa
metsäpolkua kulkemaan, ajatellen: »Mitä näistä lapsista tulee?» --
Manni ja Junno olivat vain iloisia, he juoksentelivat sinne tänne
metsässä. Missä joku punainen marja pilkoitti, siellä he jo mielestänsä
löysivät koko marja-aarteen, vaan marjoja ei enää paljon ollutkaan, ne
oli jo poimittu, sillä syksy oli joutunut lokakuun keskiväliin.
Ilta oli tullut Leenan ja hänen pienten matkakumppaniensa kulkeissa,
mutta kuu laski loisteensa heidän tiellensä, ja eteenpäin pyrkivät
äitinsä kanssa pienet matkamiehet, vähäiset paimentorvet rinnalla: ne
olivat ainoat muistot heidän isävainajaltansa, isä oli ne itse antanut
heille.
»Äiti», sanoi Junno, »minä väsyn; eikö jo tule koti?»
»Ei, lapseni», vastasi äiti, »mutta täällä on metsässä toinen torppa,
johon kohta tulemme.»
Jo pian näkyikin vähäinen metsätorppa. Sinne meni Leena ja pyysi
leposijaa, joka hänelle heti luvattiin; muuta ei hän tässä köyhässä
torpassa voinut pyytääkkään. Väsyneenä hän istui lattialla olevalle
olkivuoteellensa, ja samaten tekivät myöskin kaksoisveljekset. Kulkeneet
he olivat lähes puolen penikuormaa; siinä oli jo kylläksi näin pienille
lapsille. Äiti otti nyt leipänsä ja taittoi palasen lapsillensa.
»Leipä on kovin karvasta; äiti, anna pikkusen maitoa», pyysi Junno.
»Lapseni, ei ole äidillä tänä iltana, mutta ehkä huomenna, ja nytpä
pääset nukkumaan pehmeälle olkivuoteelle; ole nyt vain tyytyväinen!»
Leenan sydäntä särki, mutta hän koetti olla sitä lapsillensa
näyttämättä.
»Äiti», valitti taas Junno, »en minä voi täällä maata, mennään kotiin.»
»Täällä, lapseni, on nyt kotisi tänä yönä.»
»Junno tahtoo kauas kotiin», sanoi lapsi ja parkaisi itkemään. Äidin
sydämmeen se kävi kipeästi ja hän lausui:
»Oi lapsi, mieron tie on kotisi.» Lapset sitä onneksensa eivät
ymmärtäneet, ja Leena rupesi juttelemaan, miten heidän huomenna piti
pääsemän isoon kartanoon ja siellä näkisivät pikku Maissi orpanansa.
Lapset kuuntelivat äitinsä rakasta, lohduttavaista ääntä siksi, että
viimein nukkuivat niin makeaan uneen, kuin viaton ja maailman murheista
vapaa lapsi nukkuu.
* * * * *
Aamulla herättyänsä Leena läksi taas kulkemaan lastensa kanssa;
vähitellen he joutuivat eteenpäin ja puolipäivän aikana tulivat
kartanoon. Leena mietiskeli, mihin hän menisi apua anomaan; puutarhuri
oli hänen sisarensa mies, mutta tämä sisar oli jo vuosi takaperin
kuollut. »Patruunalta tahdon kumminkin taas apua pyytää», ajatteli Leena
ja läksi kartanon kyökkiin. Siinä seisoi hän vaaleana kaksoisveljet
sivullansa. Ikäänkuin kaksi pientä viheriöitsevää vesaa kellastuneen
koivun juurella olivat nuo pienet poikaset. Leena pyysi puhutella
patruunaa, vaan samassa tulikin kartanon herra itse kyökkiin. Hän
lähetti yhden piioista käskemään puutarhuria sisälle, mutta silloin hän
näki Leenan ja sanoi: »No mitäs nyt tahdot?»
»Pyytäisin jotakin työtä, patruuna hyvä, jolla saattaisin ansaita
elatusta näille lapsilleni.»
»Työväkeä minulla on yltäkyllin, en minä koko maailmaa voi elättää.
Palkan maksan ja harmia vain saan kiitokseksi», vastasi patruuna.
Leena sattui tulemaan pahaan aikaan, sillä patruuna ei ollut hyvällä
tuulella. Hän oli saanut huonon vuodentulon, niinkuin kaikki muut. Se
teki hänelle suuren vahingon, ja hänen täytyi elättää monta, joita ei
hän olisi tarvinnut työssänsä. Sitä ei hän tosin miksikään pahaksi
ottanut, vaan sanoi tavallisesti: »Tämä on meille tarpeellinen kuritus
Jumalalta.» Mutta nyt olivat varkaat vieneet suuren joukon omenoita
puutarhasta, ja sepä vasta patruunaa harmitti. Puutarhurin
velvollisuutena oli omenain vartioiminen varkailta syysöinä, mutta viime
kuluneena yönä oli ne vartijalta varastettu.
Nyt tuli puutarhuri sisälle. Hän sanoi: »Patruunalla varmaankin on
vihastumisen syytä, mutta minä en voi ymmärtää, miten omenat on
varastettu, sillä portit olivat kiinni, eikä tuon korkean lauta-aidan
yli kukaan ole saattanut kiivetä ilman suuria tikapuita. Vielä kummempi
on, ettei Valpas haukkunut, vaikka se öisin tavallisesti ei kärsi muita
koko talossa kuin minua ja Kallea. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin
on patruunan oikeus ottaa palkastani, mitä herra patruuna on vahinkoon
tullut.»
»Huuti häpeä! Millä sinä sitte eläisit? En minä ennenkään ole väkeäni
nylkenyt», ärjäsi patruuna ja kääntyi kantapäillään. Samassa lauhkeni
hänen vihansakin, ja hän sanoi: »Mene nyt ja vartioitse toiste paremmin
puutarhaani. Tämä asia jääköön sillensä.» Sitte hän meni pois
kamariinsa.
Leena jäi seisomaan kyökkiin. Aurinko paistoi kirkkaasti isoista
akkunoista, ja Leena rukoili itseksensä: »Oi Jumala, anna aurinkosi
paistaa minunkin pimeälle matkalleni, jotta tulevaisuus vähän
valoisammalta hohtaisi.» Puutarhuri oli juuri menemäisillänsä kyökistä
Leenaa näkemättä, kun Manni kysyi: »Eno, missä on Maissi?»
»Kah! Leena ja pojat! Voi kuinka Junno on Maija vainajan ja Maissini
näköinen. Tule tänne, lapsi», sanoi puutarhuri Kylvö, »että saan sinua
katsella. Onpa sinulla Maissini keltakiharaiset hiuksetkin, vaan poskesi
ovat vähän kalpeammat. Taskussani on neljä markkaa, ne tahdon sinulle
antaa, että saat ruokaa vähäksi ajaksi; kun tulet toisen verran
vanhemmaksi, niin otan sinut puutarhurin oppiin, mutta nyt on minulla
kylliksi yhden äidittömän lapsen kasvattamisessa.»
»Lankoni hyvä,» lausui Leena, »sinä olet minua jo monta kertaa auttanut,
mistä sitä aina tulisi? Ei sinullakaan liikoja varoja ole. Yösijan
pyydän kuitenkin saada huoneessasi.»
»Halusta sen saat, niin lapsetkin näkevät toisensa.»
Leena meni lapsinensa puutarhurin tupaan, jossa Manni ja Junno saivat
leikkiä Maissin kanssa siksi kuin nukkuivat suloiseen uneen.