Hämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä
kankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka
oli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen
keltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun
tarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli
kukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain
surkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän
ihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: »Oi rakas poikani,
ei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa
laske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.»
»Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.»
»Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin
kirjeen», vastasi Leena, sillä se oli hän.
Leena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä
hän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen,
minkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin
paljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli
kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän
oli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella
muistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle,
saadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut
matkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä
edemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen
povestansa ja luki:
Ȁiti rakas!
Ettepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin,
että olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli
myöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan.
Voi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta
iloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin
olisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta
sentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon.
Onko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti
ei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin
pitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset,
kuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin
saa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa
opiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä
sopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä
ollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko,
kuinka Maissi on kiltti.
Tulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni
ylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi
ja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki,
mitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi!