Eurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli
yksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä
näkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa
ja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa
aaltoilivat sinne tänne.
Elokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului
hongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän
katseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain
odottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden
varhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi
kammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti.
Hänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt
erittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin,
josta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski
käsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: »Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja
uni, tule antamaan Mannille velliä.»
»Kyllä tulen, lapseni,» sanoi äiti, »koska pitkä on odottaa isää, kun ei
vielä näykkään,» ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli
hänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen:
»Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, mutta
Jumala poltti Junnon pikku sormen.»
»Niin käy», vastasi äiti, »älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun
äiti on kieltänyt.»
»Ei Junno enää niin tee», vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen
silmistä ja samassa surunkin sydämmestä. »Oi, jospa aina saattaisin
pyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa
aina olisitte noin viattomat», ajatteli nuori vaimo mennessänsä
lapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi,
laski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata.
Manni sanoi heti: »Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja
kaikkia ihmisiä!» Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa
jo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta,
joka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti
Salon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän
näki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat
kirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: »Äiti, äiti,
katso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku
sisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?»
»Ovat», vastasi äiti. »He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin
olet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa
sinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.»
»Äiti, minä tahdon olla kiltti», sanoi lapsi, »nyt minä siunaan ja
nukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.» Äiti lauloi:
»Nuku, nuku, nurmilintu,
väsy, väsy, västäräkki --» j. n. e.
Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo
nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään.
Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli
metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat
varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin
moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se
turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin
hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti
nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen
metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin
hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:
Salossa on mulla torppa,
siellä on mun kotini,
siellä minun iloni.
Siell' on vaimo, kodin sydän,
siell' on lapsukaiseni,
kaksoisveljet, poikani.
Siellä kätkytlaulujansa
aallot mulle pauhaavat,
metsän hongat kuiskaavat
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori
vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan
odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.»
»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä
on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.»
»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut,
sittekuin torppaan tulimme.»
»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen
viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna
kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon
puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja
he jo tänä iltana tulevatkin.»
»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla
juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken
suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle
valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.
»Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!» sanoi Antti. »Katso tätä
rauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne
ovat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo.
Paljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi,
on juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah,
tuolla jo tulevatkin.»
Nyt tuli puutarhuri sisälle vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä vaimo,
joka oli Leenan nuorempi sisar, oli myös vielä kaunis, mutta näytti
hyvin kivulloiselta ja heikolta, eikä hänellä ollut sitä tyytyväistä
muotoa kuin Leenalla; vaan pieni Maissi, joka tiellä oli nukkunut
itsensä punaposkiseksi, näytti hyvin terveeltä, posket olivat
täysinäiset, ja kullankeltaiset hiukset putoilivat kiehkuroina hänen
pienten kasvojensa ympärille. Kun tervetuliaiset oli sanottu, otti Leena
Maissin sisareltansa ja vei lapsen makaamaan tuvanperäiseen kamariin,
jossa oli vieraille valmistettu leposija. Vuoteella olevan lakanan
syrjään oli Rauman pitsiä ommeltu, ja korea ryijy oli peitteenä. Tänne
Leena jätti lapsen lepäämään ja meni vieraittensa sekä miehensä kanssa
aterioitsemaan. Iltaiselta päästyä sanoi hän: »Tuleppa, sisareni,
katsomaan kaksoispoikiani.»
»Kah, noita en ole muistanutkaan, kun eivät ole mitään hiiskuneet»,
virkkoi Maija sisar. »Ovatpa, vaikka kaksoiset, toki kauniin- ja
terveennäköiset ja niin yhden yhtäläiset, vaikka toisella on keltainen
ja toisella musta kähärätukka. Se on vain onni», lisäsi hän vielä, »että
Jumala otti teiltä nuot kolme tyttölasta. Ensin kyllä mahtoi kovalta
tuntua, mutta millä sinä noita kaikkia olisit voinut kasvattaa? Oikein
minun tuli sinua sääli, kun ne kaikki pyörivät ympärilläsi jalkojasi
sotkemassa. Kyllä sitte kelpaa, kun heidät kerran isoiksi saa, mutta
pieninä heistä on paljo vaivaa.»
»Maija hyvä», vastasi Leena, »vähäinen on meillä murhe silloin vielä,
kun lapset ovat kotona silmäimme alla jalkojamme sotkemassa, mutta kun
tulevat maailmalle ja polkevat sydäntämme, silloin vasta heistä murhetta
on. Oi kuinka useasti olen ajatellut: 'Mitä näistä lapsista tulee?' ja
silloin totta olen iloinen, että kolme on hyvässä korjuussa, mutta
vaivojeni tähden olisin heidät kyllä elossa pitänyt. Vaan mitä Jumala
tekee, on aina meidän parhaaksemme. Mutta nyt olemme jo kauan puhuneet»,
lisäsi hän, »lähtekäämme siis levolle.» Pian olikin joka henki torpassa
unen helmoissa. Kuu paistoi torpan ylitse, tähdet säihkyivät, ja kolme
tähteä oli kirkkaampaa kuin kaikki muut.
* * * * *
Vierasten herätessä torpassa oli aamu jo joutunut pitkälle. Aurinko
paistoi kirkkaasti taivaalla kaksoisten syntymäpäivän kunniaksi. Leena
oli karjansa ajanut metsään ja tuonut valkoiset piimähulikat pöydälle.
Kaikki työaseet oli siivoon pantu, sillä nyt oli pyhäaamu.
Kirkonkellojen kajahdus ei kuulunut täällä salolla, koska pitkä oli
matka kirkolle, mutta Antti otti virsikirjansa ja rupesi veisaamaan
aamuvirttä vaimonsa ja vieraittensa kanssa. Kun he olivat virtensä
veisanneet, toi Leena kahvipannunsa sekä nisuleivät pöydälle. Antti otti
nyt poikansa, yhden kummallekin polvelle, ja antoi molemmille kaksi
nisuleipää käteen, sanoen: »Yhden saatte kumpikin itse pitää, mutta
toinen teidän täytyy antaa Maissi orpanalle.» Lapset tekivät ilolla
niinkuin isä käski, ja saatuansa makeiset Maissi kiitti nostaen
kättänsä. Sitte he rupesivat kukin pureskelemaan leipäänsä sekä katsoa
töllistelivät toisiansa; jopa jo alkoivat hypistellä toistensa
vaatteitakin, ja Junno sanoi:
»Katso, äiti, kuinka Maissilla on kullatut hiukset, juuri niinkuin risti
isän virsikirjan kannessa, mutta hänen hiuksensa ovat vain paljon
pehmeämmät.»
Pian tulivat orpanat hyviksi tuttaviksi, ja päivä kului hupaisesti
torpassa. Iltapuolella läksi puutarhuri jälleen pois vaimonsa ja
lapsensa kanssa. Salon torpassa ei taas kuulunut muuta, kuin miehen ja
vaimon puheleminen ja poikasten iloinen liverteleminen sekä ulkona
paimentorvien ja lehmänkellojen yksitoikkoinen ääni, johon meren aallot
ja metsän hongat vastailivat humullansa.