»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko
enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.»
»Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut
teitä!»
»Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä.
Taloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä
vanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa» -- ukon ääni vapisi vähän. --
»Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana,
kun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli
kaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin
ettei minulla hätää ole.» Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä,
jossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni.
»Kylläpä teillä murheita onkin ollut», vastasi täti. »Pojallanne sitä
vastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi
vähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata
erään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä
ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni
omaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi
varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku.
Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.»
Näin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi
aukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään,
sanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta
kraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:
»Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?»
»Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin»,
vastasi Niemi ja läksi sitte pois.
Kraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä:
»Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt
ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä -- nyt vihdoinkin on nuija
koskenut -- mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu,
koska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa -- mihinkäpä hänen
olisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan
olisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.»
Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen
ukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin
Niemellepäin.
Kotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi
hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: »Yksin olen aina, aina
yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos
olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin
kutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois -- se ei mitenkään
olisi sopinut.» Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: »Joka ylpeää
luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos
parannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja
ajatteli: »Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä
ikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä,
on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja
jo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani,
ennenkuin päiväni päättyvät.» Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä
levolle.