Viikon päivät siitä, kuin kraataritäti tuli kotiin, istui
pohjois-Hämeessä maantien ääressä vanha valkeapäinen ukko. Aurinko oli
juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä
olevassa honkametsässä. Ukko pyyhkieli hihallaan hikeä otsastansa ja
nousi sitte istualle, sanoen itseksensä: »Ehkä taas jaksan eteenpäin
kulkea, koska päivän helle ei enää polta, mutta minunpa jo vähitellen
pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu», ja katsellen ympärillensä
hän ajatteli: »Täällä ei yhtään ihmisasuntoa näy -- ei mitään muuta,
kuin nuo ikivanhat hongat.»
Hiljakseen hän kulki taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa
kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies.
Hän katseli ukkoa sanoen: »Hyvää iltaa! Istukaa.»
Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan
tuntemattomia. Hän kyseli vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen
saatuansa hän kysyi vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin
tyytyväinen. Hän tiesi nyt, kuka ukko oli, ja huomasi myös, ettei ukko
häntä tuntenut. Tämä mies oli olevinaan tietäjä ja oli kulkenut milloin
missäkin. Näillä kulkuretkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen
tienoilla. -- Hän otti nyt ukon käteen kiinni, lausuen: »Oi, kuinka
paljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! Tässäpä näen, että teillä
on likeisiä sukulaisia tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia
juttelen, itse asianne parhaiten tiedätte.»
»Mitä, oletteko tietäjä?» kysyi ukko.
»Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän kuin muut. Sillähän minä
paraasta päästä elän, että tietojani muillekin annan», vastasi tietäjä.
»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi ukko ja otti kukkarostansa
hopearahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti
hän kätensä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:
»Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette
ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä näytätte kuin todellakin
olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär.»
»Poika, vaan ei tytärtä!» keskeytti ukko.
»No, pojan vaimo ja lapsenlapset», lisäsi tietäjä.
»Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin»? kysyi
ukko.
»Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maantien poikki, souda vielä lahden
halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusunkukat,
emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä
toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen.»
»Kiitoksia neuvostanne! Huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä
yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt.»
»Kyllä, varsin halusta», vastasi tietäjä.
Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle. Hän kulki eteenpäin ja
näki, ennätettyänsä metsän läpi, lahden rannalla vähäisen kylän, ja
lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota
tietäjä oli tarkoittanut.
Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään.
Siellä väkeä liikkui edestakaisin, sillä nyt oli pyhäpäivä. Hän näki
muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko
riensi sinne ja pyysi, että hänetkin ottaisivat veneeseen ja
saattaisivat hänet toiselle puolen lahtea. Nuoret suostuivat vanhuksen
pyyntöön, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle
puolen.
Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti. Nuoret menivät tietä
pitkin, joka vei rannalla olevan kartanon ohitse erääseen kylään, mutta
ukko meni polkua myöten kartanoa kohti. Hän kulki muutamia askeleita;
mutta hänen polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä
muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi,
vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä --
seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä
viljavat pellot, joiden äyräitä kukkanurmet kaunistivat, ja talon
ympärillä ikivanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat.
Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa hän kuuli kauniin,
suloisen äänen laulavan:
Tuoll' Pohjanlahden rannalla
on sileällä nurmella
mun kotoni. Vaikk' matala,
se ompi mulle kultala.
Siell' ompi laakso lauhkea
ja lehto kaunis, tuuhea.
Mä siellä istuin, laulelin
ja ystävääni muistelin.
Mun lauluni, kun kajahti,
toi ystäväni luokseni;
mä hänet omakseni sain
ja jouduin kauas kodistain.
Vaan vaikka kotitienoilta
mä jouduin kauas armailta,
niin sinne toki mieleni
ja aatteheni lentävi.
Ja jospa kerran takaisin
mä joudun vielä kotihin,
niin laulaisin mä ilolla:
oi kallis, kaunis Pohjola!
Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten
istualta hän sanoi itseksensä: »Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet?
Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan.» -- Ukko
läheni nyt taloa -- ja mikä näky -- siellä istui ruohopihalla lehevien
puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset
poimivat voikukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.
Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruoan apua.
Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:
»Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt.»
»Kyllä», vastasi Lyyli, ja pyysi sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista
rupesi heti huutamaan:
»Äiti, äiti! Älä jätä!»
»Älä huuda, Maiju», sanoi Lyyli, »vaan tule sisälle -- ja Mikki, tule
sinäkin.»
Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. »Tuommoinen oli
minunkin Mikkini pienenä», ajatteli ukko. Sisälle tultuansa hän kutsui
poikaa luoksensa, kysyi hänen nimeänsä ja koetti kaikin tavoin häntä
miellyttää.
Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon
syliin, kysyen: »Mistä sinä olet?»
»Pohjanmaalta», vastasi ukko.
»Vai Pohjanmaalta! Siellä on isoisänikin; oletko häntä nähnyt?»
»En tiedä. Kuka on isoisäsi?»
»Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?»
»En tunne.»
Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa
katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän
oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: »Vieras on
Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne isoisää.»
»Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, eivät kaikki pohjalaiset iässään
toisiansa näe», vastasi Mikki.
»Voi jospa olisit tuntenut isoisäni», sanoi taas pikku Mikki, »hän on
pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä.»
»Oletko sinä nähnyt isoisäsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa?»
sanoi vanhus pikku Mikille.
»En ole», vastasi poika, »mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo,
että pitää joka ilta ja aamu siunata isoisää, että Jumala häntä
muistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäsi ovat vettä täynnä.»
»Ilta tulee, silmiäni sumuttaa.» Ukon ääni värähti, kun hän sanansa
sanoi.
Poika puheli vielä: »Isä ja äitikin isoisää aina: siunaavat; äiti sanoo:
'Hyvä Jumala, siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä'».
»Lapseni, sinä vaivaat vanhusta», sanoi Lyyli, »tule nyt pois.»
»Antakaa hänen olla vain», vastasi ukko, »minä rakastan lapsia. Sitte on
jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt.» Pari kyyneltä
vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:
»Miksi ukko itkee?»
Vanhus lausui: »Hm, räystäät tippuvat, kevät tulee, ukko tulee uudestaan
lapseksi.»
Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt kutsui hän poikaansa
luoksensa, sanoen: »Lapseni, pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja
äitiäsi.» Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt,
niin Mikki lausui:
»Isä, rakas isä, minä pyydän: anna lapseni rukouksen voittaa sydämmesi!»
Vanha ukko ojensi heille kätensä, sanoen: »Jumala teitä kaikkia
siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenilapsia minua
siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo
äitiäsi.»
Onni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen
asiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän
oli saanut kärsiä.
»Nyt varmaankin aina olette meillä», sanoi Lyyli. »Oi Mikki, nyt olemme
niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.»
»Tiedän minä», lausui Mikki, »koska vielä onnellisemmat olemme --
silloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.»
Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä
juhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli
lähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja
lastenlapsiensa tuloksi.
Juhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona
koristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla
istuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki
ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään
illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja
katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle
laski.
* * * * *
Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan
Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän
kotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli
onnellisena.
Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä.
Rauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät
hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan
pelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus.