Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei
kuin jälkiä jättämättä. »Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen
kasvattaa», sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki
nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli
kraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen
katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja
kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli
kesäkuun alkupuoli.
Vieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi
laineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli
hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle.
Veneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja
istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin
mietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja
pitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään,
ajatellen itseksensä:
»Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä
isäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin
kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö
sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja
sinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu», lausui ukko ja nousi
istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin
rattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi
kraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut
tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat
valkoisiksi tulleet.
Kraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja
kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä
siksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: »Tunnetteko
vielä minua?»