Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella
tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai
rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa
pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja
hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt
pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja
meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta
oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle
pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret
kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti:
»Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?»
»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa
antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta
pelastit.»
»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin
mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti
hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä
vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte,
koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi
saattaisi.»
»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin
halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan.
Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit
minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan
kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis
sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin
siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen
korvata.»
Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä
puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka
näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.»
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset
ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä
huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni,
kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että
siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa
asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja
viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti,
jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee
lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni -- jokaiseen muistoon on aina
yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto -- ne silmät ovat Lyylin, ja
hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän
sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne
pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.»
Ukko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä
kanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin:
»Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen
ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.»
»Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen
sanansa syöjä», vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: »Joka väärin
tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin,
silloin vasta väärin tekisin.» Sitte hän otti taskustansa kukkaron
käteensä sanoen: »Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän
kalansaaliista.»
»Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota,
etkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut.»
Ukon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja,
jotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta
nyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen ylpeytensä
antanut myöden.
Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla
äänellä jäähyväisensä ja meni.
Niemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa
vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää,
ajatellen itseksensä: »Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein
myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en.» Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä
ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen
täytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä
taito ja työvoima -- siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja
tyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan.
Pyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja
Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli
jotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että
kuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä se
pariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee.
Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen
Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa
koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa
antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää
saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa
Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai
lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin
pieli.»
»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni pois
Sannan tyköä.
Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin
määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä
minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi
Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?»
Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin
tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.»
Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin.
Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti.
Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen
seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli
nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa
hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä
kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu.
Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle
oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli
sidottu vyötäröille.
Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut
Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein
tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään.
Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja
hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä
suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia,
sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.
Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa
päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone
oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä
he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä
jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että
hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut
saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret
eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi
kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.
Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa
omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja
senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.
Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä.
Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä,
istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran
sieltä katsella ilta-auringon loistoa.
»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä
katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo
silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.»
»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun
täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt
olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka
jätämmekin lapsuutemme kodit.»
»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne
takaisin palajamme.»
Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun
koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi
huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois
onneansa hakemaan.
Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui
vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko
istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.