Talvi oli kulunut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt
oli elokuun ensi päivä. Kraataritädin huoneessa Lyyli istui
kangaspuitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä
mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan. Vihdoin hän puhkesi
puhumaan, sanoen:
»Oi äitini! Tänä päivänä Mikki lupasi isällensä sanoa, että hän on
päättänyt ottaa minut vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ettei ukko siihen
päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän köyhyyteni tähden minua noin
vihaa. Mutta vaikka emme toisiamme saisikaan, niin rakastan kuitenkin
aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä
tavaroita, koska meillä on voimia ja osaamme työtä tehdä. Isä saa jäädä
yksin taloonsa, ja me voimme itsekin kodin itsellemme valmistaa, näin
sanoi Mikki.»
»Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujina seiso, eikä onni siinä
kodissa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän
Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän
sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko
teille siunaustansa anna.»
»Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvavana matona,
polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun
täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne
kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.»
»Mene, lapseni, ja muista, että missä ei ole vanhempien siunausta, siinä
ei ole Jumalan siunausta.»
Lyyli pyyhkieli silmiänsä esiliinallaan ja läksi surullisena
Surmasalmelle päin.
Niemen vierastuvassa Mikki kulki edestakaisin lattialla. Hänen otsansa
oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä hän sanoi: »Ei, tästä pitää loppu
tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota
rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää? Hän
sanoo, että hän koko elinaikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minut
kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä!
Erilainen muista olet aina ollut, ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä
tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minut onnelliseksi
mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt satu olemaan sitä laatua,
kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä kuin jää.» Mikki katsoi
kelloansa, se oli kuusi. »Lyyli minua jo odottaa,» ajatteli Mikki, ja
nyt läksi hänkin Surmasalmelle.
Lyyli oli jo ennen siellä, ja kun Mikki tuli, näki tyttö heti sulhonsa
vakavasta muodosta, ettei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui:
»Minä näen, ettei isäsi ole pyyntöösi suostunut.»
»Ei ole», vastasi Mikki synkästi, »mutta vähätpä tästä, meillä on
terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme
lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeeseen ja olemme siellä
siksi kuin isäni viha lauhtuu, ja --»
»Mutta sitä saatte odottaa», keskeytti Niemen ukon ääni. Jos olisi
salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat he vähemmän
hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkkiarvaamatta ilmestyi heidän
välillensä. Lyyli tointui ensiksi tästä hämmästyksestä; hän kääntyi ukon
puoleen, ja hänen sinisilmänsä olivat kesätaivasta suloisemmat, kun hän
sanoi:
»Oi sulhoni isä, miksi minua vihaatte? Minä tahtoisin ja voisin teitä
rakastaa niinkuin lapsi isäänsä, mutta te vihaatte minua minun
köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin,
Jumalalta.»
»En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!» ärjäsi Niemi.
Mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:
»_Minun_ omani pitää hänen olla niin totta kuin tässä olen. Minä olen
mies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänet vaimokseni ottaa.»
»Mikki, kuinka uskallat minun kuulteni noin puhua?» huudahti Niemi.
»Oletko raivossa, poika?»
»Minulla on luja ja vakava luonne», vastasi Mikki, »sen minä olen
perinyt isältäni, ja semmoinen luonne onkin miehen kunnia.»
Ääneti Niemi katseli soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain
kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattavat, mutta
aurinko vetäytyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi
jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova
sydämmensä pehmennyt, ja samassa hän taas oli kylmä, jäykkä, niinkuin
ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: »Pois saat mennä talostani, et
äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani. Minulla ei
enää poikaa ole.»
»Jääkää siis hyvästi!» vastasi Mikki kolkosti. Mutta Lyyli, joka ääneti
oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:
»Ei, Mikki! Minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon
aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en voi tulla, sillä meillä ei onnea
olisi; isäsi viha sen tuhaksi polttaisi.»
»Lyyli!» sanoi Mikki. »Tahdotko sinäkin minut hyljätä? Eikö siinä ole
kyllä, että isäni on minut hyljännyt?»
»Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille
siunauksensa antaa», vastasi Lyyli.
Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä,
kun hän huudahti: »Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu,
joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä,
niin en enää kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? -- Isäni,
minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin
kummallinen.»
»Mikki», sanoi Lyyli, »älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua!
Mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota
isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.»
»Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi
vain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.» Näin sanoen aikoi Mikki
isänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli
oli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni
hänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta
Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti
hän huusi vielä Mikin jälkeen:
»Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain
tähden sinun morsiamesi olin!»
Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu.
Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa
vapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle,
joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin
tarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus
salmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki
rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin
palmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti
salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.
Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä,
miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja
juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi
hän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli
aikonut lähteä häntä hakemaan.
Niemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti:
»Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun
Mikkini uppoutui, joudu auttamaan!» Sitte hän meni taas kiireesti
Kuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli
uupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän
riensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän
rapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä
makaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä
siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova,
vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi
heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä,
ja lapsi hengitti vielä.
Lyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja
vettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi,
nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: »Sinun olisin, vaikka olisit
kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla» -- samassa
Lyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän
oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita
ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi
tuskaantuneella äänellä:
»Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä
noita.»
Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin
hänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni
hänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: »Mene sinä
Surmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita
hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule
sentään pian takaisin», lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä,
»sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska
näen, että lapseni ei jaksa puhua.»
Mikki riensi Surmasalmelle. Siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita
hakemassa; vaan nähdessään Mikin he kirkasivat hämmästyksestä, kuin
eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen. Mutta Mikki
sanoi: »Älkää suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä
korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette.»
Kun he nyt näkivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat
he kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä sateli jokaisen huulilta, mutta
Mikki vastasi: »Lyyli putosi pölkkysillalta.» Muuta hän ei nyt asiasta
joutanut puhua, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää
kotiin vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen hän sanoi:
»Isäni, menkäämme kotia, että minä saan kuivat vaatteet.»
Niemi meni poikansa kanssa. Hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa
niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän
mielenliikutuksista aivan voimattomaksi tullut.
Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin
taas kotiinsa, mutta paljo oli heillä puhumista. He arvelivat sinne
tänne eivätkä kuitenkaan selvälle saaneet, mitä salmella oli tapahtunut.
Että Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta
miten Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja,
sillä ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas
sillalta -- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itsensä? -- Näin
tuumattiin, mutta asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut
arvata.
Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa
äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli
valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vain hiljainen hengähdys ilmoitti
kumminkin, että ei kuolema vielä ollut häntä saavuttanut, hän vain
makasi horroksissa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä ja katseli pienen
huoneen ympäri, ikäänkuin hän olisi kaipaillut jotakuta, vaan kun ei
kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellansa, lausuen:
»Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minut pois täältä maailmasta, niin
tahdon mielelläni lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa
sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minut kaikista
synneistäni. Rakas äiti, et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu
minusta, sillä Mikki halveksii minua.» Sitte hän kertoi kaikki, mitä
Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein hän sanoi: »Kun onnetonna
salmen ylikäytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä
hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni
aukaisin ja näin teidät -- ja näin, että Mikki oli se, joka minut
vaarasta oli pelastanut. Mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä,
jonka hän vaarassa olisi nähnyt. Äitini, se minua raskaasti painaa, että
Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen.»
»Ei, lapseni», vastasi kraataritäti, »ei Mikki saata niin luulla. Hän on
äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyynellä mielellä
miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä minä
olen vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen
nuorten mielen.»
»Oi äiti, jospa minä hänen huuliltansa kuulisin, ettei hän usko niin
kuin hän sanoi, silloin olisi minulla rauha.»
Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas
vuoteellensa, silmät vaipuivat kiinni, hän oli kalpea, vaan kaunis
kuitenkin, suloinen kuin keväällä valkovuokko.
Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki
katseli Lyyliä silmillä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän
aikaa, vaan sitte vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja
ennenkuin kraataritäti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin
käteen, huutaen:
»Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!» Lyyli aukaisi silmänsä,
ja Mikki sanoi: »Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä
tunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi
Lyylini, anna minulle anteeksi!»
Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen
huulillansa. Silloin äiti lausui: »Jumalan rauha olkoon teidän
välillänne!»