Marraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin
huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin
oven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen
vakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja
otti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen
reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava,
sillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät
annakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät.
Silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin
aikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän
hevosellansa markkinoille.
Lyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin
päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi
vyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset
äidillensä, -- ovesta ulos.
Syksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan
vanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta
huolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes
joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu
sekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana,
istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he
nyt läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui
pyöriin kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen
edennyttiin sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi
patruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko
huimasi vähän piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän.
Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maamiehillä ei ollut paljo myytävää
tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edestakaisin nuoria tyttöjä ja
poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä
millekin mieluista oli. Nisuleivänmyyjiä istuskeli joukottain torin
syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.
Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa
pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikäänkuin hän olisi jotakuta
hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä
nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa
kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan. Vihdoin hän meni
kumminkin.
»Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi», sanoi Mikki, »minä ostan
sinulle semmoisen, jota parahiten haluat.»
Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi kumminkin vihdoin yhden, josta Mikki
maksoi 20 markkaa. Sitte he kulkivat taas yhdessä katua pitkin. Lyylin
posket punottivat ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki
pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli
niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat
häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän
matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulkivat, tuli heitä kohden kaksi
nuorta miestä. He lähenivät, ja toinen huusi:
»Hör du flicko der! Ä' du svensk?» (Kuuletko tyttö siellä! Oletko
ruotsalainen?)
»Ole sinä vaiti, venskalainen», vastasi Mikki, »taikka mene pois venskas
kanssa.»
Hän meni Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet
kääntyivät takaisin ja toinen sanoi taas:
»No ä' he en stjyni grannan flicko ti' vara finnflicko» (Kyllä tuo on
hyvin korea tyttö suomalaiseksi tytöksi). Näin sanottuaan alkoi hän
suomea puhua, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja
siellä kyllä suomeakin osataan.
Mikki vei Lyylin nisuleivänmyyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.
Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut
vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: »Siitä
ei saa selvää.» Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,
joka vähän aikaa oli Lyylin kanssa jutellut:
»Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?»
»Ettekö häntä tunne?» vastasi akka. »Se on Kuuselan Kukka, kaikkein
kaunein tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki
sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän
kerran määrää, sitä ei kukaan muuta.» Tämän vastauksen kuultuansa läksi
Kokkolainen pois. Hän oli kyllä useasti kuullut puhuttavan Kuuselasta,
että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli
Kuuselan tytär, ja ettei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.
Nyt hän meni mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan
peiliin -- olivatpa hänen vaaleankeltaiset hiuksensa kauniit,
kähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan
Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa
saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppapuodin portaitten
viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt hän pyysi »Kuuselan
Kukkaa» torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjä. Lyyli
punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin, ja
vastasi:
»Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat
kielet, minun on kiire pois, sillä me lähdemme heti kotiin.» Näin sanoen
Lyyli meni kortteriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa
seurassa läksi paluumatkalle.
* * * * *
Kuukausia oli kulunut siitä, kuin köyrimarkkinoilla oltiin. Ne olivat jo
varsin unhottaneetkin, kun eräänä kauniina pyhäiltana ison kellon ääni
kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuorta miestä astui reestä; he sitoivat
hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan
asuintupaa kohti. Kuusela sytytti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja
sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:
»Hyvää iltaa! Mistä kaukaa ollaan?»
»Kokkolasta», sanoi toinen.
»Vai niin», vastasi Kuusela, »käykää istumaan. Mitä nyt Kokkolasta
kuuluu?»
»Hyvää vain», sanoi Kokkolainen.
»Yhtäpä toki puuttuu», virkkoi kumppani naurahtaen. »Paras puhua suoraan
asiansa. Tällä on talot ja tavarat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin.»
Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte: »Niin, minulla on
hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja
paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä ilman aurinkoa. Senpä tähden
minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin
tyttärenne köyrimarkkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen
tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä
tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä
minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa,
sillä laidun on heti talon vieressä, ja niin hyvä onkin, että eläimet
sarvista saakka heinässä käyvät.»
»Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään
päättää, ennenkuin kuulen, mitä tyttäreni vastaa.» Näin sanoen meni
Kuusela tuvasta pois, aukaisi porstuanperäisen kamarin oven ja huusi:
»Kaisu! Täällä on vieraita, tuo kaljaa.» Kuusela meni taas vieraittensa
luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa vierailla oli, katsoi
ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin,
jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa kotiolutta haarikkaan. Sitte hän
riensi haarikka kädessä tupaan päin, mutta portailla oli Lyyli häntä
vastassa.
»Kävin sinua hakemassa meille», sanoi Lyyli, »mutta kuulin, että teillä
on vieraita; et nyt taida tullakkaan.»
»Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö», vastasi Kaisu
ja riensi sisälle.
Tupaan tultuansa hän meni, punastuen korviin saakka, vieraille olutta
tarjoamaan. Vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, ja kummastus oli
selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa. He joivat kuitenkin olutta, jota
Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä; vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä
selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätääntyi Kokkolainen
ja nousi istualta sanoen:
»Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni,
se on hyvin irstainen.»
Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo
puikahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: »Mitä tämä merkitsee?
Tuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä
markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär.» --
Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa hän näki Lyylin, joka
seisoi portailla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:
»Ahhaa, täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempi tytär, mutta ei
siitä, ukko mitään tule.» Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:
»Hyvää iltaa, Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi minä olen tänne
tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain
puhuin, että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni
oli suuri, kun sijastasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähääkään
näköisesi, mutta --»
Lyyli keskeytti hänen puheensa, sanoen: »Kuuselalla ei ole muuta tytärtä
kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette
suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotini on Kuuselan maalla oleva
matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo eikä
muuta kultaa kuin auringon kultainen loiste.»
Nytpä Kokkolainen tuli kovaan pulaan; hän oli joutunut yhdestä pahasta
toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: »Niin, kyllä sen näen, Rusko
parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja
Kuuselan Kukka minut hylkää; hullu että tänne tulinkaan!»
»Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette
tekään huoli Kuuselan _köyhästä_ kukasta, vaan se olematon, se rikas,
josta haaveksitte, se olisi kelvannut.»
Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neidon niin kauniin ja
suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestänsä: »Tyttö,
minä tahdon sinut omakseni, vaikka olisit köyhempi kuin oletkaan. Minä
hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan
rikkaudestani, jos sinut omakseni saisin.»
Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: »Puhuuko suunne mitä sydämmenne
ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla.» Sitte hän
sanoi hyvästi eikä odottanut enää Kaisua, vaan läksi kotiin.
Kokkolainen näytti vähän alakuloiselta, mutta rohkaisi nyt mielensä,
ikäänkuin olisi miettimisessään joutunut päätökseen. Hän meni taas
tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti
Kokkolaisen mentyä sanonut: »Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini
omaksensa tahtoo. Eikö täällä toista ole?» Vaan kuultuansa, että ei
toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: »Muistaakseni kumppanini häntä
nimitti Kuuselan Kukaksi.»
»Se oli Lyyli!» huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta. Juuri
silloin tuli Kokkolainen sisälle. Ikäänkuin taakka putosi hänen
sydämmeltään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:
»Suokaa anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi.
Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin tuolla ulkona, mutta hän ei
ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne.»
»Kyllä me jo tiedämme kaikki», vastasi Kuusela, »enkä tiedä parempaa
neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne
tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne aiotte pyytää.»
Tämän lausuttuansa hän sanoi jäähyväiset vieraillensa, jotka eivät
mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan
tienoilta. Pian he istuivat reessä. Kokkolainen huimasi piiskalla
hevostansa, ja hyvää kyytiä he läksivät pois. Vähän aikaa vielä kuului
ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle se joutui ja taukosi viimein
vallan.