»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän
etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä
olevalle kivelle, lausuen:
»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin
pitkäkään.»
Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat
ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana
niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui
korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät
talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana,
mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen
juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta
kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa
laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta
myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen.
Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen
leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan
kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa
nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä,
hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän
turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain
koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen
joukkoon.'
Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu
olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin
juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja
jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian
sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää
yhdessä!'
Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä
vanha honka vastasi.»
Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli
ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he
olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli
synkkä, ja hän sanoi:
»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»
Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät
sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi
saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä
hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä
kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä
kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat
itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura
ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten
täytettiin.
Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle
virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan
iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret,
että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan
loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.