Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.»

»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän

etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä

olevalle kivelle, lausuen:

»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin

pitkäkään.»

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat

ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana

niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui

korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät

talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana,

mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen

juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta

kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa

laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta

myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen.

Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen

leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan

kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa

nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä,

hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän

turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain

koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen

joukkoon.'

Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu

olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin

juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja

jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian

sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää

yhdessä!'

Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä

vanha honka vastasi.»

Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli

ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he

olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli

synkkä, ja hän sanoi:

»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»

Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät

sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi

saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä

hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä

kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä

kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat

itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura

ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten

täytettiin.

Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle

virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan

iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret,

että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan

loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.

Kotikuusen kuiskehia · 第 12 / 136 题