Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat
syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen
pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta
kaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli
kumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui
Kuuselasta sekä likikylistä.
Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla
niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia
pitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri,
mutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä
taivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä
päin hän sanoi:
»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani
leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä
enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä
Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.»
»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli
kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta
kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:
»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt
sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä,
äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni
etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka
vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin
kumppaniksi?»
Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen:
»En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka
tänä päivänä menestyy.»
Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen
ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli
saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen:
»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,
minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja naurahtaen hän
jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin
näkyy, ettei minulta voimia puutu.»
Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten:
»Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi
vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään
ollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.
Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet
olivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten
kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan
loppupuolella, huusi hän leikkuuväelle:
»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä
nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.»
Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun
olivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.
Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä
tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme
kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua
kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja
tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.»