Juhannusaaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisana taivaalla
kello neljältä, jolloin Sanna, Niemen emäntäpiika, heräsi. Sanna
kiiruhti askareillensa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat
puhtaaksi huuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan
täydessä työssä, hymyili hän sanoen:
»Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. 'Aamutyö kultaa kukkaroon
kuljettaa.'»
»Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei
ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin
tulee.» Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi
pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi
sanoen:
»Niin, kyllä Mikki jo naimaiässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa
eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talontyttäriä_.» Näin
puhuttuansa ukko läksi pois. Mutta samassa tuli eräs itsellisakka, joka
asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle nyt Sanna pakisi:
»Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut
tietävät, että kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja
ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin
Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piikatyttö; ei hänellä mitään rikkautta
ole.»
»Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä
lopun tekee», vastasi akka.
»Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon»,
mutisi Sanna.
»Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään
tyytyy -- noh, kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita --
minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että tuo Sanna vasta olisi komea
emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä
hyvin teet.»
»Minä? Mitäs minusta. Mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon,
että kyllä minä siinä työt teen kuin Lyylikin.»
»No niin, vai ei. Kun muistan sitä kaakkua, jonka sinä leivoit, niin
oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt juhannuskaakku
leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutuisa.»
»Tottahan nyt jo! Eilen aamulla sentään vasta kalasta kotiin tulin.
Tulkaa nyt, muori, niin saatte kaakun.» Muori seurasi Sannaa, ja
saatuansa kaakun hän pyysi vielä:
»Tiukkase, Sanna kulta, vähän maitoa tähän kiviastiaan, otin sen
mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa.» Akka sai, mitä
pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.
Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin
morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään aprikoida, sillä ukko tuli
samassa. Sanna nielaisi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: »Ettepä
tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian.»
»Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä.»
»Niin, kyllähän sen kaikki jo tietävät, vaikka ei kukaan ole teille sitä
puhunut, että Mikki on kihlannut kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen
nyt sanon.»
»Olisit säästänyt sen siksi, kuin tapaat _toisia_ juoruämmiä, sopisipa
se puhe jutuksi heille; muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen
Mikki_ saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja
minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen
tunnen kuin te juoruämmät.» Näin lausuttuansa ukko jätti Sannan, joka
lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huuhtoi, ja läksi oikoisena pois.
Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli,
johon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä
tuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia
jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin
harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää,
vaikka ei hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän
_sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin.
Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien
paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi
autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko
katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi:
»Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat
vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon
loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt
kasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra
hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen,
että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni». Ukko oli
hetken ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: »Yhtä kumminkin
vaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!
Kunniallinen _talontytär_ pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta
kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet
kihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin
varoillasi, kun Lyylin seurassa olet.»
»Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin
posket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi, on
minulle kalliimpi kuin Niemen talo.»
»Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en
sanojani muuta», sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni.
Mikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä
maistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin, mennäksensä
muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.
Mikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan
sanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. »Mutta
minäkin olen päättänyt», ajatteli Mikki, »minä olen perinyt isäni
luonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni
tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen
hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta
täytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli
osaamme molemmat työtä tehdä.»
Näin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa
haihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.
Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja
täällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä.
Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa
kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen
täytyi odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken
kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian
erotti sorean Lyylin.
Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan
vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli
heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa
riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat
tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten
puetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä
puunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus lakaista
kolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni
kuului joukosta, kun hän sanoi:
»Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne olemme
saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.»
Lyyli naurahti sanoen: »Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä takaisin,
ei minua täältä kukaan saata.» Tytöt menivät, mutta samassa kuului
rapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että
Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin huutaen:
»Kuinka nyt kävi?»
»Kompastuin polulla olevaan puunjuureen», vastasi Lyyli, »eikä nyt
tullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.»
»Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki», kuiskasi Sanna
kumppaneillensa, »mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää
tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.»
Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin
ikäänkuin odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään
haluttanut mennä luutinensa tienhaaralle.
Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan
merelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: »Nyt, Kaisu, lähdemme
Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?»
»Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii», vastasi Kaisu.
He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän
seurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä
otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi
kahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he menivät
rannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan häntä
rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa.
Jouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa
aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän, kun
noin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän
vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä
itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko
teille puhunut?»
»Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle
puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin,
mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän
siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.»
»Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan
vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.»
Äiti pudisti päätänsä lausuen: »Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi
muuttuisi!»
Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea,
kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän
oli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt
joutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta,
ja oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän
ennättänyt, viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo
korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret
soutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin
leskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki
nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät
pihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä,
koristaaksensa tupain seiniä ja lattioita.
Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön.