Kirkkaana paistoi päivä maanantaiaamuna, kun Niemen kalastajat laskivat
veneensä rannalta. Veneessä istuivat Mikki, piika ja renki. Mikin vankat
kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi kuin vesilintunen järvessä kiiti
nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen
sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin
majaan.
Näillä merenrannan asukkailla on kaikissa saarissa kalamajat, joissa
kalastajat asuskelevat niin kauan kuin kalansaalis on hyvä. Huonekaluina
majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä.
Vuoteet ovat kiinnitetyt seinään toistensa yläpuolelle; niissä on
tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha
nuotanrepale raitina, -- mitä milläkin on. Majassa on heillä myös
vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpimän saavat, sillä
kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi
he hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.
Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä
heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä
ulko- että sisäpuolelta mitä siisteimpiä.
Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt
näkyikin. Muutamia hetkiä kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki
auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mielihyvissään
niin, että olisi saattanut laskea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat
tallella. Kaikki he nyt läksivät Kuuselan majalle. Miehet oikoilivat
sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä
toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka
heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.
Nämät kalassakäynnit ovat oikein herkkupäiviä merenrannan asukkaille,
sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää,
nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa.
Vähävaraisemmilta saa kyllä viili kotiin jäädä ja piimä vain mukaan
viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää
viilipiimää, että se ikäänkuin suopa oli lusikasta takaisin
luiskahtamaisillansa.
Syötyänsä tytöt menivät saarelle kuljeskelemaan. Siellä he taittelivat
vihdaksia, sillä juhannusaatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi
heidän oli kotiin meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat
saunassa juhannusaattona. Tytöt katkoivat oksia, eivätkä huomanneet,
että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.
»Tiedättekö», sanoi Kaisu, »minä en juhannusaattona näistä ota vihtaa,
kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puulajista oksan ja
teen siitä vihdan. Sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja
menen vihdallani lakaisemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa.
Silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta
kuljeskelee.»
»Kylläpä tiedän», virkkoi Niemen piika Sanna, »se on tuo mies tuolta
pohjois-Hämeestä. Hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy
koettaa.»
Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: »Enpä minä vain
vastaanne tule», mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: »Lyyli, tuletko
sinäkin onneasi koettamaan?»
»Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän
käy.»
»Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa», vakuutti Sanna, »mutta Lyyli
pelkää, hän ei uskalla olla yksin tienhaaralla juhannusaattona, se on
koko asia se.»
»Minäkö pelkäisin?» lausui Lyyli. »En pelkääkkään, mutta tuo on
taikauskoisuutta. Vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin
leikin vuoksi tuonne saatan mennä lakaisemaan, jotta tomu tuoksuu, niin
näette etten pelkää.»
»Silloinpa olen varallani», sanoi Mikki itseksensä; »että joudun
tienhaaralle, kun Lyyli tietä lakaisee.» Nyt meni hän tytöistä vähän
toisaalle ja huuhueli heille, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, missä
olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.
»Vihtojako nyt teette?» kysyi hän ja rupesi heille oksia taittamaan. Hän
kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessansa:
»Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalaonni. Isäni on luvannut, että minä
saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme.»
»Onpa varmaankin sinulla onni», kuiskasi Lyyli vastaukseksi, »näyttääpä
ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin.»
Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa.
Sannakin jo vähäisen heille ilvehteli, eivätkä Kaisun hampaat enää
näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulilta poissa.
Ilta tuli, ja kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa,
vetivät apajansa ja saivat kiiltäviä silakoita. Tätä tekoa he tekivät
puoliyöhön asti. Täällä ei hämärä heitä estänyt työstä, sillä yö on
valoisa niinkuin päiväkin; aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan
kauniina kesäyönä.
Kun toisen päivän aamu koitti, palasivat kalastajat runsaine saaliineen
majoillensa, joissa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja
pantiin vielä aika voinkönkkä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat
kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkkuruoka ylhäisten
pöydällä. Ruokansa nautittuaan he levittivät nuotan kuivamaan ja menivät
väsyneinä levolle.
Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin
nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti,
jolloin taas oli palattava kotiin.
Kalat ja kapineet kannettiin veneisiin, ja viimein menivät
kalastajatkin. Vieno myötätuuli liikutteli laineita, ja veneet
purjeinensa olivat ikäänkuin joutsenet aalloilla.