Aurinko paistoi kirkkaasti pyhäaamuna, kun Mikki riensi metsän läpi
Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamukaste
kimmelsi kuusen oksilla, tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua
katkaisivat aina välimmiten pienet iloisesti lirisevät merenjuovat,
joiden poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei
siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten
porisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena hän riensi
Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne hän meni tupaan, jossa Kuuselan väki
juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä
istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:
»Hyvää huomenta, naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu, mene tuomaan
oluthaarikka ja tarjoo meidän nuorelle naapurillemme.»
Kaisu nousi punastuen ja meni mielihyvillään kotikaljaa tuomaan sorealle
Mikille, mutta Mikki sanoi: »Ei, istukaa rauhassa, minulla vain oli
vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalansaalis, ja me puolestamme olemme
valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla.»
»Kyllä me tulemme», vastasi Kuusela, »mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin
täytyy myös sana saada. Noh naapuri, juoppas nyt meidän Kaisun tekemää
vaahtoavaa olutta.»
Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mielihyvällä Mikkiä, ihonsa hohti
punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakin lävitse, ja hymysuin otti
hän tarjotun oluthaarikan vastaan, kun Mikki, antaen sen takaisin, sanoi
oluen olleen hyvää.
Mikki jätti nyt hyvästi, lausuen: »Minä menen kraataritädin luo ja
samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme
nuotalle.»
»Hyvä, hyvä», vastasi Kuusela, ja Mikki läksi.
Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki, sillä tämä
polku oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista.
Nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot
kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella
pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi lehevää
pihlajaa varjosi. Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä
päivää viettänyt, sillä täällä hän kävi lapsena »kraataritädin» luona
lukemassa.
Mökin asukas oli räätälin leski. Hänen miehensä oli eläessään rakentanut
huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle
kaikki räätälintyöt, mitä isäntä tarvitsi. Räätäli itse oli jo kauan
maannut turpeen alla, vaan leski eli kraataritäti (niin häntä
tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apupäiviä Kuuselaan,
aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan hän teki räätälintyötä sekä opetti
lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.
Kraataritädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes osasi
aapisensa, katkismuksensa ja piplianhistorian; muuta ei tätikään
taitanut. Lomahetkinä Mikki oli saanut vähäisessä ruohopihassa
leikitellä kraataritädin ainoan tyttären pienen Lyylin kanssa. Tuossapa
oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli
kevätiltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se
levolle meni; ja kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin
punertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi
iloisesti:
»Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.»
Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunkäynti loppui,
ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraataritädin luona kulki hän yhä
vain.
Mikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili
äidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut
Mikin äitivainajan paras ystävä.
Mutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä
voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmäpari
kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin
aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin
kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja
häntä nimitettiinkin »Kuuselan Kukaksi.»
Lyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli
iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska
Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita
ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin
veisaavan:
»Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat,
Puut vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan»,
j. n. e.
»Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää», sanoi Mikki
itseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen
kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli
onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;
täälläkin oli onnellisia ihmisiä.
Kraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä
kirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä
hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan;
vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut
onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun
hän meni kättelemään ystäväänsä.
Mikki sanoi: »Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin
veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen
teitä.»
»Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän
kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä
morsiuspuvussaan.» Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle.
»Lyyli, koska me häitämme pidämme?» sanoi Mikki.
Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: »Siihen on
vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.»
»Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta
vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan.»
»Voi Mikki! Kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen? Tuota aina väliin
ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt
kaikki mietteet toistaiseksi, varmana, että se aika vielä olisi
kaukana.»
»Eipä olekkaan niin. Tiedätkö, isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että
minun pitää toimittaman emäntä taloon eikä jättämän naimista vanhuuden
päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että
minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en
tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin
olevani hänelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on
minulle sinua lähinnä kallein, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle
asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei
täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle
tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äidillesi, Lyyli, tahdon
ilmoittaa, että olemme kihloissa.»
Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus
oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.
»Täti,» sanoi nyt Mikki, »te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan
suokaa anteeksi, olen ollut teille kiittämätön lapsi, sillä minä olen
omistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!»
Kraataritäti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: »Tuon on äidin silmä jo
kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka
rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onnea teille
tuota, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, ei hän Lyyliä tahdo
Mikkinsä, silmäteränsä vaimoksi.»
»Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän kuin ketään muuta
maailmassa, -- äitini, rakas äitini -- vielä enemmän kuin teitäkin;
rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin, ja häntä
tahtoisin helliä. Kuinka hän saattaisi minulta ryöstää minun onneni?»
»Lyylini, sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut
kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä
okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta
minun olisi ollut niin mahdotonta teidän rakkauttanne estää, kuin olisi
ollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä
varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi,
niin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän
rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että suuri rikkaus on Mikille parhaan
onnen tuova, vaan tässä on kyllä hänen rakkautensa joutunut harhatielle,
itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä
hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi.
Älä pahastu, Mikki, vaikka näin suoraan puhun; tahdoin vain sanoa sen
tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi
olisi parasta ollut, että jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelkäsin,
että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja
päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte.»
»Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisivat Lyylin
kukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä
sydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman
kaiken saisin, en mä sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun
sittenkin perin'». Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella
morsiantaan.
»Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua», sanoi Lyyli, »minä en sitä
voi uskoa», mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen
silmistänsä, ja täti lausui:
»Nuoret, taivaallanne on pilviä -- onko ukkosen, rakeen vai sateen
pilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka
pian haihtuvat pois, -- mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin
ottakaa nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja
omaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin
oikealle tielle.»
»Kiitoksia, täti, neuvostanne», vastasi Mikki. »Mutta minähän olen nyt
viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua
kutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.»
»Kyllä minä valmis olen», vastasi Lyyli. »Voi, jospa tulisi nyt oikein
kaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde nyt
jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.»
»Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun», sanoi Mikki ja läksi kotiin
kulkemaan.
Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla,
vaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan
matkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen
järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea portaitten yli,
koska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte hän riensi taas
kiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen ukko tuli häntä
vastaan, sanoen: »Kauan olet viipynyt.»
»Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.»
»Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?» Ukko katseli terävin silmin
Mikkiä sekä jatkoi: »Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne
ainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi -- häh?»
»Kaisun? Häntä en ikänä ota!»
»Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita
päättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei
hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua
tietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen,
löytyypä niitä muitakin rikkaita _talontyttäriä_.»
Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä
lienevät nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,
kun hän lausui: »Niin on laita, mieti asiaa.»