Pohjois-Suomessa oli meren rannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi
kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, mutta sen
haltija oli kuitenkin rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä
tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnillä rikastunut, sillä
kalansaalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa
monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.
Vanhanpuolisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja
hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon
vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsijana
talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin
taloon tuli. Hän oli vankka mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska
isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen;
mutta emäntä oli heikko ja tuli liiasta työstä vielä heikommaksi.
Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin rasittaa
itseänsä, mutta silloin vastasi ukko: »Lapseni (niin nimitti hän
tavallisesti vaimoansa) annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja
seuratkaatte muutkin esimerkkiäni.» Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian
täytyi isännän saattaa hänen kalpea ruumiinsa hautaan.
Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa
vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kun hän haudalta
palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen
poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmissänsä
kiilsi jotain oudon näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita
kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: »Lapseni, paljon on Jumala
minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta. Suloinen, hellä äitisi on
poissa, jä jäljellä vain kova, jäykkä isä.» Mutta vuoden vanha lapsi
kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.
Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä
lasta kohtaan oli suuri, näytti ikäänkuin hän olisi lapsellensa tahtonut
kahdenkertaisesta osottaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äidille
ollut näyttänyt.
Vuodet vierivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi,
soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin
kotonakin. Luonnoltaan oli hän helläsydäminen, niinkuin äitivainajansa,
sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä
vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy
olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi
taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös
kalanpyynnissä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki;
hänpä taisi niinkuin sorsa uppoutua veden alle ja taasen hiljaa
uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät
häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille hän oli oikea sydänkäpynen. Tälle
pojallensa koki nyt Niemi koota tavaraa niin paljon kuin mahdollista
oli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen.
Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakennettu töyräälle,
vähäisen järven rannalle. Muutamia kivenheittoja talosta oli aukea meri,
ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon
lävitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut
sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran oli isännäksi
tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä; hän oli
hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ettei hänen ollut mitään
pakkoa erota talostaan. Mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä,
että nämät talot olivat yhdistettävät, ja hän läksi eräänä päivänä taas
Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän korotti hintaa ehtimiseen, vaan viimein
sanoi Kuusela:
»Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi
tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain talojen
omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on
ainoastaan yksi poika ja minulla yksi tytär.»
»Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21 vuoden
vanha, mutta ei saattaisi olla hullumpaa.»
»Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan»,
sanoi Kuusela, »ja pari vuotta hän on myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä
tuo mitään tee.»
»Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa
parastansa», vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein
ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa hän
sanoi pojallensa:
»Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis
on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi
sopivaa.»
»Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä
täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii.»
»Poikani, sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo;
minä vaadin paljoa, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että
asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en kestäisi,
sillä, poikani, vaikka olenkin kova, niin sinä olet kumminkin ainoa,
jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon.»
Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua hän
sanoi: »Isäni, ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isäkään nuorena
nainut.»
»Siinä ei sinun ole isästäsi esimerkkiä ottaminen; parempi olisi ollut
ja enemmän olisin rakastetun äitivainajasi mieleen taipunut, jos olisin
nuorempana nainut, ja 'silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana,
ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuden aikana'».
Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut,
ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä
olivat kirkkaat, kun hän vähän punastuen sanoi: »Isäni, kun minä otan
vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekin isänä, niinkuin
minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä
voisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän
on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on
myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne hän on teitä
hoitava.»
Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka
innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ettei Mikin sydämmessä ollut kaikki
vallan entisellään. »lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt?
Sepä olisi hupaista», ajatteli ukko; vaan samassa hän muisti, miten
Mikki oli vakuuttanut, ettei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se,
joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö, ja hidas
-- eipä se ollut hän. »Ei», arveli ukko, »rakkaudesta _vain minua_
kohtaan poikani noin lämpimästi puhui.»
Niin luuli ukko. Jos hän olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa
tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut.
Mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen:
»Sinun täytyy mennä huomenna aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutavatko
maanantaiaamuna tulemaan kalamajoille.»
»Menen kyllä kernaastikin», vastasi Mikki iloisesti; vaan ukko katseli
häntä tarkasti ja läksi sitte pois mumisten itseksensä: »Kumma, miten
hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään,
eikä muita talontyttäriä ole likimaillakaan. Mutta Lyyli -- ei, mitä
vielä, köyhä tyttörentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi,
rikkaan pitää Mikin vaimon olla.»
Näin ajatteli Niemen ukko ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,
luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.