XI

Kauppias Hallpumilla ja hänen Saarallaan oli paljon lapsia. Vanhin

poika, Edvard, oli jo talon isäntänä. Isä oli ostanut hänelle Reipin

talon, se kun sattui menemään erittäin halvalla. Toinen poika, Frans,

kävi vielä koulua. Seuraavat lapset olivat tyttöjä ja askartelivat

kodissa apuna, nuorimmat olivat juuri niitä, jotka talon lasten kanssa

leikkivät tienteossa.

Ei lapsista aina ole iloa. Se Edvard, Reipin nuori isäntä, hän se vasta

tuottikin huolta! Hän joi kuin viimeistä päivää. Ei hänelle riittäneet

mitkään rahat eikä häneen pystyneet mitkään puheet, eivät hyvät eivätkä

pahat. Häntä oli koetettu ojentaa piiskaamallakin. Isä hutki häntä,

vaikka hän jo oli suuri mies. Mutta ei auttanut ei niin mikään. Muuten

hän oli hyvänluontoinen ja ystävällinen poika. Pitäjäläiset pitivät

hänestä enemmän kuin kenestäkään Tulettänen väestä ja kylän tytöt

olivat kilvan häntä ottamassa. Mutta vanhemmat vihasivat häntä, kun

hänestä oli niin paljon harmia.

Iloa tuotti sen sijaan Frans. Se se oli poika! Kuinka somasti hän

jo lapsena oli osannut mittailla puodissa, puhella ihmisille ja

hieroa kauppoja! Ei totta totisesti kukaan päässyt menemään puodista

ostamatta, kun pikku "Pranse" seisoi myymäläpöydän takana. Hän soitti

suutaan, liikkui liukkaasti kuin kärppä, nauroi ja kehui tavaroita.

Pranse oli kauppamieheksi syntynyt. Pranse voitti sillä alalla

isänsäkin. Mutta hän oli lisäksi koulussakin etevä! Aina hän toi

kotiin hyviä todistuksia ja opettajat suosivat häntä kaikella tavalla.

Pransesta oli iloa. Pranse oli oikein vanhempiensa toivo.

Kolmas lapsista, Miina, oli hiljainen, kalpea tyttö. Heikko hän oli

ollut koko ikänsä ja eräänä keväänä, kun Keihäsjärvi loi jäitään, hän

sammui pois ja hänet kannettiin hautaan.

Oli muuten aivan erinomaista, kuinka kuolema juuri sinä keväänä teki

puhdasta Tulettänen puolella. Sotamiehenleskiä ja niiden lapsia kuoli

myötänään ja kauppiaan lapsista meni neljä yhteen kyytiin, niin

että jo rupesi ihan hirvittämään, kun ei pitäjällä tiedetty mistään

kulkutaudista ja Tulettänessä kaatui toinen toisensa perästä. Se

Edvartti olisi saanut kuolla! Siitä ei olisi ollut vahinkoa. Mutta

hän jäi kuin jäikin eloon, jäi juomaan ja mellastamaan vanhempiensa

harmiksi.

Ei ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut.

Naisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin

kahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun

se tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa

Tulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän

mielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.

-- Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne

palaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten

kanssa.

-- Annettiin meille kahvia.

-- Olikos nisusta?

-- Ei, mutta voileipäpilput emäntä pisti käteen.

-- Olivatkos talonväet ystävällisiä?

-- Olivat kyllä. Emäntä niisti tuon Hilman nenänkin.

-- Entä sanoikos isäntä mitään?

-- Ei sanonut. Eihän se koskaan sano mitään.

Niin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se

vähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle,

vaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei

tule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee

kierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi

paljon lyhyempi matka.

Merkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin

muonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja

luo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä

puhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista.

Kaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille.

Niinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että

oltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä

pöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!

Kaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas

kaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun

asiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä

sitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin

kuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista

ymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa

nahassa! Mutta tämä tällainen -- tyhjää!

Rason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian

isäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään,

ettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on

oikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat

yhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan

erota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.

-- Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. -- Eikös noita

nyt millään saa lakkaamaan.

Tulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat

edestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat

juoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta

omien peltojensa halki valtamaantietä!

Sisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman

hellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin

Lumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina

oikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana.

Terveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa

esimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen

tuliaisia.

Joutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä

kitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että

pois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun

ensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on

toisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä

kyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten

rusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä -- rikas

emäntä!... Ippilän isäntä on hauska mies... hän vähän juoksenteleekin.

Tulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta

paisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna.

Rakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää

veljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi

alkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet

jyväaitat, kellarit, hevostallit -- riihirakennuksista puhumattakaan,

jotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän

ensimmäistä käsialaa.

Kaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin

kuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen

ylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on

tullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan

sunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja

kolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän

asioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä

metsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo

rengistä erottaa.

Mutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa!

Helsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on

siellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja

ylhäisen.

Vaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle:

pastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset.

Kukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi

kumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä -- sen näki koko

kylä -- ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat,

joissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen

ajavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti

itsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se

mahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa!

Mutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan

lapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka

miehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja

jäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita

ei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa

liikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja

painunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut.

Hevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten

vihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan

punaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin

kuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet

lakaisivat maata.

Mutta kauniit kuuset sai vain pastori-vainaja haudalleen. Eivät ne

olleet tavallisia kuusia, vaan joitakin ulkolaisia, hyvin mustanpuhuvia.

Yhtä kaikki kuitenkin, kuinka se maailma muuttuu!

Tulettänessäkin on elämä käynyt paljon hiljaisemmaksi kuin ennen. Ei

yksin sen tähden, että viinanpoltto kiellettiin, sillä saahan viinaa

rännistä, vaikkei niin hyvääkään ole. Mutta ihmiset ovat käyneet niin

oudoiksi. On käynyt niinkuin pastorivainaja ennusti, että maailma tulee

niin ikäväksi, ettei sitä viitsi katsella. Vanhat ihmiset ovat kuolleet

pois tai makaavat halvattuina -- niinkuin nimismies Liljebladkin, joka

jo kuudetta vuotta on maannut liikkumattomana. Hänen virkaansa hoitaa

mies, joka seurustelee Joutsian ja Saarlan herran kanssa ja silloin

myöskin tietää, millainen on mies! -- Ja jos nuoremmassa polvessa

joku haluaisikin elää hauskemmin ja oman mielensä mukaan, niin sitä

sanoo nykyinen maailma rentuksi ja roistoksi. Jos on ottanut lasin

ja iloissaan laulelee, niin sitä sanotaan räyhäämiseksi. Ja viinasta

varoitetaan niinkuin varastamisesta. Sellaista oppia saarnaa nykyinen

pappikin keihäsjärveläisille, ja se oppi menee niihin niinkuin tupakka!

Sand-vainaja sanoi aivan oikein, että vapaus on poljettu jalkojen alle

kuin vanha kinnas.

Tulettänen kauppias haluaisi mielellään elää entiseen iloiseen tapaan.

Mutta hänellä on taasen haittana se, että terveys on pettänyt hänet.

Tulee sellaisia aikoja, jolloin jalat turpoavat kuin pölkyiksi eikä

pääse niillä mihinkään. Toisinaan hän pyörtyy ja on monta aikaa kuin

kuollut. Mutta hän virkoaa taas ja ajoittain on hän sama reipas ja

virkeä kauppias Hallbom kuin entisinä hyvinä aikoina.

Kielletty on viinanpoltto ja kauppaa rajoitetaan minkä ehditään, mutta

toki ei vielä ole kielletty lampaita kasvamasta villaa! Tuuhea on takku

lampaiden selässä, vielä lyövät tytöt ja ämmät pirtaa Keihäsjärvellä,

vielä kelpaavat kankaat ja langat kaupaksi keisarikaupungissa. Hei

vain, kauppias näyttää kuin näyttääkin maailmalle, että hän elää.

Hänellä on jo kauan ollut uusi, nerokas tuuma, jolla hän vielä

palauttaa entiset iloiset ajat. Viina on kielletty, viina-raukkaa

ahdistetaan kuin metsän haukkaa. Mutta on toinen juoma, makea ja

viaton, joka vasta on syntynyt ja joka voittaa tulevaisuuden: se on

olut, se.

Kauppias itse puolestaan kyllä nauraa koko juomalle: se on lasten

leikkiä! Mutta nuorten suihin, jotka eivät ole tunteneet puhtaan viinan

makua, se hyvästi kelpaa. Mutta sitä ei hän sano muuta kuin sellaisille

vanhoille ystäville kuin Liljebladille ja muille senaikaisille.

Kaikille muille hän kehuu olutta. Ja hänen suuri ajatuksensa on

perustaa oluttehdas Keihäsjärvelle. Hän olisi sen jo aikoja sitten

tehnyt, jollei olisi ollut kipeänä.

Yritys on jo alulla. Hän on sen takia tehnyt monet matkat kaupunkiin

ja voittanut paljon rahamiehiä puolelleen. Keihäsjärven isännätkin

ovat aika suosiollisia asialle -- paitsi taasen tämä Joutsia. Hän on

taaskin häntä vastaan, hän epäilee taasen tätä asiaa, vaikka viisaat ja

oppineetkin ovat sen puolella. Joutsian isäntä on kuin onkin aina ollut

kivenä hänen, kauppias Hallbomin, tiellä. Hän on siihen alituisesti

kompastunut. Mikähän hän ilman tätä isäntää olisikaan? Puoli pitäjää

olisi hänen hallussaan! Joutsian isäntä oli ensimmäinen, joka täällä

nousi vastakynteen, ja nyt niitä on kymmeniä ja satoja! Kauppias

totisesti vihaa Joutsian isäntää, kun hän vain alkaa ajatella, mitä

kaikkia harmia hänestä on ollut.

Mutta hänpä taivuttaa Joutsian vielä tämän olutasian puolelle. Niin

totta kuin hän on Tulettänen kauppias, niin hän sen tekee! Hän ei väsy

eikä lakkaa, ennen kuin Joutsia on mukana yrityksessä. Ei hän tarvitse

tämän rahoja -- yhden ainoan osakkeen kun vain ottaisi, jotta voisi

sanoa ihmisille, että Joutsiakin on mukana. Kaikki luottaisivat silloin

asiaan.

Kauppias päätti taaskin mennä Joutsiaa puhuttelemaan. Hän valitsi

sellaisen ajan, jolloin tiesi isännän olevan erittäin lauhalla

tuulella. Hän meni muutamia päiviä ennen Tuomaan markkinoita,

juuri silloin, kun Joutsian vanhin poika, Antti, oli tullut kotiin

koulusta. Isäntä rakasti suuresti lapsiaan, varsinkin Anttia. Hyvinhän

poika olikin edistynyt! Kauppias oli vuokrannut kojut valmiiksi

markkina-ajaksi, hänen tavarakuormansa olivat jo lähteneet ja itse hän

oli menossa perässä. Ennen menoaan hän poikkesi Joutsiaan.

Isäntä oli todella tavattoman pehmeällä tuulella, sen näki jo hänen

kasvoistaankin. Heti paikalla hän pyysi kauppiasta saliin istumaan ja

kävi keittiössä toimittamassa vieraalle kahvia. Kauppias myhähteli

itsekseen, sillä näin hyvin ei häntä vuosikausiin oltu vastaanotettu

Joutsiassa.

Mutta ei! Eipäs isäntä sittenkään taipunut uskomaan hyvää siitä

uudesta yrityksestä, jota kauppias nyt kumminkin kolmannen kerran kävi

kehumassa.

-- Kunhan ei siitä tehtaasta vain tulisi harmia, sanoi isäntä. -- Jos

taas rupeavat juopottelemaan tässä.

-- Kun se on sellainen juoma, ettei se mene päähän, selitti kauppias

ja kiihtyi aivan tulipunaiseksi. -- Se vain tekee ihmiset lihaviksi ja

punaisiksi. Sitä saa juoda niinkuin vettä.

-- En minä, en minä kuitenkaan, sanoi isäntä ja hymähti kovia sanoja

lieventääkseen.

-- Kyllä isäntä vielä sitä katuu, kun näette muiden rikastuvan.

Juhassa leimahti vanha viha taas liekkiin. Se leimahti aina, kun hän

joutui silmästä silmään katsomaan kauppiasta. Mutta hän sai sisunsa

hillityksi eikä puhunut mitään.

Kauppias näki parhaaksi välillä poiketa toiseen aiheeseen. Eiköpähän

tuota nyt kuitenkin saa taipumaan!

-- Jokos on tultu kotiin koulusta? kysyi hän mesissä suin.

-- Johan poika tuli toissapäivänä, vastasi isäntä ja hänen piirteensä

pehmenivät.

-- Toi kai taas hyvän todistuksen?

-- Toi kyllä, vastasi isäntä koettaen tehdä ääntään vaatimattomaksi.

Hän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan

todistuksessa.

-- Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä...

sitä koululaista saisi nähdä?

Isäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli

tapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä

huonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli

kaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.

-- Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, --

tule tervehtimään kauppiasta.

Tuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha

poika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty

niiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut

olivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat

tekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi

hän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti

on, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.

-- Terveisiä Hämeenlinnasta, sanoi Antti ja punastui.

-- No... jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei

oikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo

herraksi. -- Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten

tullaan ylioppilaaksi?

-- Ensi keväänä olisi tarkoitus.

-- Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä

kokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!

Isä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa.

Hän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan

kurkkuun.

-- Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle.

-- Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee.

No niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä

isäntä?

-- Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. -- En

minä... en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä

rakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en

sellaisiin puutu.

Veri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi.

Itseään hilliten hän alkoi:

-- Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että

aina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia...

Joutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa

kävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän

hymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti

purskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin

oudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.

-- Voi olla, sanoi isäntä. -- Minä en voi estää teitä tekemästä mitä

tahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.

Sanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi

lähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta

minkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat,

ennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän

saattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.

Kun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan

haju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita

ja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä,

reikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.

Pieni poika kimpuroi ylös penkille ja huusi isää syömään.

Isä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille

ja kääntyi siitä sisään.

Oli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään.

Keittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset

olivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä

vastaan.

-- Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli

ehditty nousta pöydästä, -- kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa

kuin viimeistä päivää.

Poika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että

kuului kauas.

-- Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. --

Kauppiasta ei näy missään... On, on, sentään... Hän on pitkänään. Hän

on tullut kipeäksi!

Ja kaikki heittivät päivällisensä ja läksivät kiireen kautta ulos.

Huonosti olivat asiat.

Kun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut

sydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. "Käännä kotiin!" oli hän

huutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli

äännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan

äännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.

Oli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara

juotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.

-- Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. -- Menkää

hiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.

Totta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat

olivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja

juoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!

-- Muija, sanoi hän Saaralle, -- tuo minulle voileipää! Närästää

niin... Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.

-- Mahdoit itse maksaa kun talossa kävit.

-- Tuo ruokaa äläkä mokota.

Kauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että

maksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut

tahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.

-- Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo

keittiöön. -- Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy

kaikki ja juo...

Samassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä

lompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään,

kun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään... Kuka

ne viikarit tietää... Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy

ottaminen... Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas

piirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi

laskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit

olivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään

laskea...

Aijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!... Maailma

musteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.

Saara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole

kuulevinaan.

-- No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan... No, tokkos

kuulet!

Hän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään... Silloin retkahtaa kauppias

maahan jotta romahtaa... Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan,

siinä ei enää ole henkeä!

Sillä lailla loppui Tulettänen haltija, kauppias Gustaf Hallbom.

Jonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari

Pietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä

Tulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen

hoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä

Edvartti... ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!

Isäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä

ennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska

ajatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa

hänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.