Katselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi
murheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja
harmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman
rantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana
lähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi
kantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.
Mutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin
unennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat
valuneet käsistäsi kuin vesi!
Kun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus
näyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä
ja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita
rajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää,
jokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta.
Juha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden
aamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet
olivat vierineet ja se päivä oli likellä.
Kuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän
pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut
mies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään.
Se häikäisi häntä kuin aurinko.
Hän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee
päivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy:
-- Äiti, eikö himmeliä jo ripusteta kattoon? Eikö pahnoja jo levitetä
pirtin permannolle?
Ja äiti sitaisee joulukiireissään pellavaista päätä ja vastaa:
-- Odota nyt, odota! Jahka tulee ilta.
Kuinka hitaasti se aika kuluu! Että hän vain eläisi, ettei kuolisi
ennen vapaudenpäivän aamua! Sitten, sitten hän mielellään ummistaa
silmänsä!...
Entä mitä tekee hän Tulettänellä, jahka Hallpumilaiset ovat siitä
poissa? Ottaako siihen uusia asukkaita? Ei, eikä otakaan! Kukapa
siinä harakanpesässä enää voisikaan asua! Se on niin ränsistynyt että
hirvittää: katot vuotavat, portaat murtuvat jalkojen alla, toiset
hökkelit ovat jo rämähtäneet läjiin. Hän tasoittaa koko paikan maata
myöten, hän kyntää sen pelloksi, kylvää siihen ruista ja apilasta.
Juhan sydän sykkii ja posket palavat, kun hän näitä ajattelee.
Pelto välähtelee jo hänen silmissään heilimöivänä rukiina ja hänen
kätensä pyrkivät menemään ristiin, ikään kuin hänen edessään olisi
jouluaamuinen kirkko, jossa kymmenet kynttilät tuikkavat... Ja jahka
hän saa sitä peltoa leikata! Se on kuitenkin sellainen ilo, että...
Viimeisessä veronmaksussa toi Hallpumska esiin pyyntönsä.
-- Ei suinkaan isäntä pane meitä pois tästä vaikka kontrahtiaika nyt
loppuu? En suinkaan minä enää kauan elä.
Annastiinan kävi sääli Hallpumskaa. Sillä raukalla oli viime aikoina
ollut paljon murhetta. Edvarttikin oli syksyllä kuollut järveen eikä
vielä oltu löydettykään. Hallpumit olivat kuitenkin ehtineet tottua ja
suostua paikkaan, kun niin monta vuotta siinä olivat asuneet. Vaikea
olisi muutto ollut kenelle hyvänsä; jos vain meni omaan itseensä kuka
tahansa, niin sen ymmärsi.
Juhan poskille nousi kuuma puna, kun hän näki sävyisän ilmeen
Annastiinan kasvoissa. Vieläkö hänen tulisi pidentää odotusaikaa? Eikö
hän jo tarpeeksi ole kärsinyt?
-- En, en minä anna yhtään vuotta lisää, sanoi hän.
-- Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin?
mankui Hallpumska.
-- En minä voi siihen suostua, sanoi Juha.
-- Voisinhan minä vähän lisätä veroa, ehdotti Hallpumska taas.
Juha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt.
Keskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö
siitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.
-- Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi... nyt siihen
suostua, mitä te pyydätte.
-- Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja
kaapi, hampaat paljaina, niskaansa. -- Kun sai se Hilma-pahanenkin
sellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella...
Silloin leimahti Juha ikään kuin tuleen ja virkkoi:
-- Niin, niin minustakin! Minä en enää jaksa sitä katsella.
Hän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta
silloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle
ihmiselle... Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?
Annastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan
tarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.
Se kevät oli hyvin varhainen. Keihäsjärvi loi jäänsä jo huhtikuussa,
ja Yrjönpäivänä, jolloin oli kuulutettu huutokauppa Tulettäneen, oli
järvi ihan auki. Se oli säteilevän kirkas päivä ja takapihoilla ja
pientareilla nostivat nokkoset punertavia päitään. Tietkin olivat jo
kuivat ja tomusivat ajaessa. Suviyöt olivat kaikki olleet sulat, tämä
viimeinenkin. Kyllä kesäntulo nyt näytti erinomaisen kauniilta.
Juha asteli kotiin päin Jyrmän ahteelta. Hän oli lähtenyt varta vasten
kävelemään, kun hänen sisässään oli sellainen levottomuus, ettei
hän saanut olluksi yhdessä kohden. Hän pelkäsi, hän todella pelkäsi
vieläkin, että jotakin tulisi väliin tai että tämä kaikki tyynni
olisi unta. Ihmeellisesti oli aika kulunut, ihmeellisesti oli Jumala
johdattanut... Viimeisen kerran katselee hänen silmänsä rytöä, joka
on kasvanut hänen talonsa pellolle vuosikymmenien kuluessa. Siinä on
pientä hökkeliä, suurta hökkeliä, poikki ja pitkin, mikä rakennus
vivahtaa punaiseen, mikä keltaiseen, mikä on harmaantunut, mikä
sammaltunut. Minkä katto on romahtanut alas toiselta kulmalta, minkä
katto on turpeena ja kasvaa heinää, minkä kattoa on paikattu uusilla
päreillä. Jotkut ikkunat ovat suuret, toiset pienet. Toiset ovat rikki,
toiset ovat tukitut rievuilla.
Heti kun Hallpumskan kuormat ovat menneet, panee hän kaikki miehet,
mitä ikinä talossa on, hajoittamaan rytöä. Sitten kynnetään maa ja
hän kylvää sen vaikkapa kauralle. Kyllä se vielä ehtii. Kun Erkki
pääsee maanviljelyskoulusta helluntaiksi kotiin ja Antti tulee
Helsingistä, on koko paikka aukeana. Ei kiveä kiven päällä! Kyllä ne
pojat hämmästyvät... Isäntä tuijottaa eteensä ja puna valautuu hänen
poskilleen.
-- No, tottahan isäntä lähtee avissiooniin! virkkaa ääni hänen
vieressään, ja kirkolta päin tulla laahaa Santtu, Simolan entinen
isäntä.
Hän on harmaapäinen, vaatteet risoina, hän vetää perässä toista
jalkaansa ja hänen päänsä vapisee kaiken aikaa, ikään kuin sitä
röykytettäisiin. Santtu saa kunnalta apua, mutta pitää siinä sivussa
pientä kauppaa: myy paperosseja, tulitikkuja, nuuskaa ja erinäisissä
tilaisuuksissa pientä rihkamaakin. Tavarat keikkuvat laatikossa hänen
kaulassaan ja kädessä hänellä on rautapohjainen sauva. Ilman sitä
sauvaa ei Santtu pääsisi mihinkään!
Isäntä herää ajatuksistaan ja pistää kättä.
-- Mitäs Santulle kuuluu?
-- Vanha rauha vain... Nyt sitä sitten pidetään avissioonia tuolla...
Hän nyökäyttää päätään Tulettäneen päin ja sylkäisee. Isäntä ei uskalla
avata suutaan, sillä hän ei osaisi muuta kuin hihkaista ilosta. Eikä
sitä sentään kehtaa ruveta sillä lailla.
-- Teki vain mieleni katsomaan, mitenkä tuokin pesä hajoaa, sanoo
Santtu ja hänen päänsä keikkuu ikään kuin se olisi vieterien varassa.
-- Niin aina, niin aina, panee Juha ja hänen sydämensä hyppelee
riemusta. -- Jos mentäisiin sisään, ehdottaa hän sitten, -- siellä on
kyllä pannu kuumana.
Juha oli päättänyt lähteä kaupunkiin, pakoon koko huutokauppaa.
Mutta muiden joutsialaisten teki mieli Tulettäneen. Kalle tahtoi nähdä,
menisivätkö ne uudet, komeat hevoskalut, jotka Edvartti vähää ennen
kuolemaansa oli ostanut, kylläkin halvalla, ja Helenaa halutti ostaa
Miina-vainajan pitsejä, joita tiedettiin hänen vuosikausia virkanneen.
Nuoret menivät siis huutokauppaan ja isäntä läksi kaupunkiin. Väkeä
tuli häntä vastaan sekä hevosella että jalan -- toki jokaisen teki
mieli olla näkemässä, mitä kaikkea siellä Tulettänessä oikein oli! --
ja kaikki ihmettelivät, että isäntä lähtee pois.
Juha syytti asioita. Eivät ne suinkaan olisi olleet kiireellisiä! Mutta
hän ei saanut olluksi kotona.
Kun hän illansuussa palasi Joutsiaan, kohtasi hän taas samat ihmiset.
Toiset olivat rattailleen sälyttäneet tuoleja tai pöytiä. Muuan emäntä
piteli varovaisesti sylissään koppaa: siinä oli nähtävästi jotakin
särkyvää. Keltainen kaappi-romo oli asetettu kahden pyöräparin päälle
kuten hirsiä vedätettäessä, ja joku oli kääsiensä taakse köyttänyt
leveän kiikkutuolin Hallpumin salista. Kuka piteli kärryn pohjalla
jalkojensa välissä mahdottoman suurta pulloa, kuka kädessään lamppua
tai seinäkelloa. Tuolien ja pöytien jalat törröttivät ällistyneinä
taivasta kohti, ikään kuin olisivat tahtoneet kysyä, mitä nyt oli
tulossa, kun heitä raahustettiin pesästä, johon tomu ja hämähäkinverkot
vuosikymmeniä olivat heidät köyttäneet.
Monet tuttavat pysähtyivät puhuttelemaan isäntää. Ihan Joutsiaa jo
harmitti, ettei hän ollut osannut viipyä niin kauan, että huutokaupasta
tulijat olisivat ehtineet kotiin asti. Kovasti oli ollut väkeä. Ja
rojua! Mutta viisas mies se oli Pranse-herra. Hän osasi kiskoa hinnan
jokaisesta rikkinäisestä kahvikupistakin.
Joutsiassa ei muusta osattu puhua kuin huutokaupasta.
Isäntä oli sytyttänyt piippunsa ja kuunteli sängyssä pitkänään lasten
puheita. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet piipun koppaan, joka kyti
ja hehkui, sitten ne hiljalleen siirtyivät uuniin, jonka pellinnuorassa
riippui pari sukkia, sitten seinille avaimiin. Oli siinä avainta,
sekä suurta että pientä! Toiselle seinälle oli Erkki naulannut
maanviljelyskoneitten kuvia. Kiintymättä luisuivat isännän silmät
niiden ohi ikkunaan, jonka takaa näkyi syreenipensaita, ja pysähtyivät
vihdoin kattoon.
-- "Mikä oli?" hoki keittiössä Janne, nuorin Joutsian lapsista, yhä
matkien huutokauppamenoja. "Sälykoppa!" -- "Kuka sai?" -- "Pappilan
Amanda."
Isän täytyi naurahtaa. Hän irroitti piippua hampaistaan ja kysyi:
-- Taisi vielä jäädä tavaraa huomiseksi?
-- Voi, voi, kahdeksi, kolmeksi päiväksi vielä!
Niin, ei sitä tosiaan kukaan osaa aavistaa, mitä tuollaiseen
Tulettäneen, vinnille, aittoihin, ullakkoihin ja liitereihin
vuosikymmenien kuluessa voi kerääntyä: kopallisittain tyhjiä pulloja,
kopallisittain rikkinäisiä posliiniastioita ja kivivateja, vanhoja
puuastioita, joista vanteet ovat varisseet tipotiehensä ja liitteet
irvistelevät; pulloja, joiden pohjalla on säilynyt tilkkanen kimröökiä,
tärpättiä, puuöljyä, vihtrilliä tai muuta sellaista; vaatteita,
käpertyneitä, valkeanvihreiksi käyneitä kengänjäännöksiä; hihnoja;
sitolkkia, joista tippuu täyte; patoja, joiden pohjassa on reikä
tai jotka ovat värissä; tuoleja ilman pinnoja ja pinnoja, jotka
ovat lähteneet irti tuoleistaan; morsiuskukkavihko, tuohikontteja,
koinsyömiä talluksia, kannettomia katkismuksia ja virsikirjoja,
osia kangaspuista, kuten kaiteita, niisiä; haaltuneita, likaisia
höyhentyynyjä, joulukuusen jalka, Pranse-herran ylioppilaslakkeja
ilman lyyryä, ja kravatteja ja jäniksennahkoja, joissa asustaa koi...
Kaikkea, kaikkea, mitä taitaa ajatella löytyvän talosta, josta ei
koskaan ole raskittu heittää pois rikkinäistä kahvikuppia. Ja kaikkea
tätä on vuosikausia peittänyt tomu ja hämähäkinverkko, kalvanut koi ja
nakertaneet hiiret.
Nyt on kaikki raahattu vinniltä saliin, jossa miehet tupakoivat ja
tytöt tirskuvat. Viskaali -- Pranse-herra on jo viskaalina jossakin
kaupungissa Itä-Suomessa -- on järjestänyt kaikki sievästi: villoja on
sidottu riepuihin, vanhat kengät, tallukset, sukat, rukkaset, yksin
tuolinpinnatkin ovat sidotut kimppuihin. Viskaali on viisas mies. Hän
se johtaa kauppaa salissa. Kyllä hän osaa kehua tavaraansa ja hankkia
kaikelle ostajat.
-- Noo, pojat, ylioppilaslakkeja! Koreita samettilakkeja, köykäisiä,
hyviä kesällä!... Viisikolmatta penniä... se on vähän!...
Kolmekymmentä... viisikymmentä!... seitsemänkymmentäviisi!... No
niin... hyvän kaupan se poika teki...
-- Villoja... tällainen suuri mytty... Noo... jopa nyt hinnan keksikin
se muori!... Koreita villoja... niistäkös lämpöisiä sukkia tulee...!
Salissa käy nauru ja sinkoilee pilapuheita.
-- Kesähän nyt tulee, kukas nyt villasukkia tarvitsee...
Ei viskaali niitä kuule. Villamytty on jo aikoja sitten lentänyt muorin
käteen ja kauppa käy eteenpäin. Mutta äkkiä herättää muori ja hänen
villamyttynsä koko yleisön huomion. Muori on näet avannut mytyn ja
ruvennut tarkastamaan villojaan.
-- Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. --
Pitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä -- koita.
Koko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin
voisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän
on yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä,
jotka ovat sidotut kimppuihin... Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä
uskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa!
Viskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee... Äkkiä avautuu suurella
rähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt
saapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo
valmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se
onkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:
-- Markka!
Ei tarjoa kukaan enempää... Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun
vanhoja kaulaliinoja.
-- Mitä nämä ovat?... Helkkarissa -- naimaliinoja.
-- Naimaliinoja! nauravat muut ja kravatit lentelevät miehestä mieheen.
-- No olipa siinä saalis!
-- Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä
vielä?... Mutta en minä anna markkaa... Viisikymmentä penniä ..!
Ei korota kukaan taaskaan ja vasara kolahtaa...
-- Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali
naurusta.
Poika on saanut kimpun tuolinpinnoja.
-- Mitäs kapuloita nämä on? Hittoakos minä näillä?
-- Huut helkkari sentään -- mitä näillä tällaisilla tekee?
-- Nyt menevät tuolit: ostakaa pois, kun ostitte pinnatkin! kehoittaa
yleisö.
-- Varokaa, ettette saa selkäänne!
Ja pojat jakavat pinnat miehestä mieheen ja kopistelevat niitä
vastatusten, ja syntyy sellainen melu, että poliisin täytyy astua
esiin. Pojat joutuvat pihamaalle, pitävät siellä peliään ja tulevat
vihdoin keittiön kautta entiseen krouvikamariin, jossa Hallpumska pitää
kahvikauppaa. Ennestään on siellä pari tyttöä ja poikaa juomassa kahvia.
Hui kuinka se on noita-akan näköinen tuo, joka siinä pitää pääkomentoa!
Mutta hyvää tavaraa hänellä on... Hänellä on ryyppykin takanaan, jonka
hän somasti ja viekkaasti kaataa maitokannusta kahvikuppiin. Onpa se
viisas akka!
-- Joutukaa, pojat, saliin, tirskuu joku ovelta, -- siellä menee
pälsit, kokonaiset pälsit!
-- Hyvät pälsit ovatkin! kuuluu viskaalin ääni salista. --
Sopulinnahkaa ja musta verkapäällys...
Pojat tölmäsivät suin päin saliin. He olivat menemäisillään nurin,
sellaista kyytiä he tulivat. Alhaalla oli mustanaan ihmisiä, ylhäällä
sakeanaan tupakansavua ja auringonpaistetta ja keskellä savua seisoi
mies, joka piteli käsissään turkkia.
Oli jo huudettu kymmeneen markkaan.
-- Kymmenen markkaa kymmenen penniä! huusi yksi pojista.
Yleisö nauroi. Pojat korottivat kymmenen penniä tai viisi penniä
kerrallaan ja yleisön riemu yltyi yltymistään. Kun oli päästy
viiteentoista markkaan, lankesi vasara.
Mutta voi sun suutari sentään sitä turkkia! Siitä sitä läksi koita ja
karvat pölysivät kuin siemenet voikukista, kun niihin puhaltaa. Hyvät
ihmiset sentään!... Ja pojat ottivat kukin kourallisensa karvoja ja
rupesivat heittelemään niitä pitkin huonetta. Mutta eivät vakavammat
ihmiset sitä kärsineet ja poliisin oli taaskin tultava pitämään
järjestystä.
Mutta kartanolla ei heitä kukaan häirinnyt ja siellä he myllersivät
oikein mielin määrin. Heilläkin oli yleisönsä, sillä huutokauppalaisia
oli siirtynyt katselemaan heidän temppujaan.
-- Me naulataankin tämä pälsi tähän seinään niin kuin herrat naulaavat
haukan levälleen tallinseinälle! keksi joku.
-- Tämä onkin se Tulettänen herrojen tallihaukka.
-- Nauloja tänne. Kenellä on nauloja?
-- Minulla! Ruostuneita kuin pirun pajasta!
-- Hei pojat, kivi tänne, millä lyön!
-- Levälleen vain tallihaukka! Hahhahhahhah!
Turkki on pian levällään keskellä seinää. Tuuli liehuttaa liepeitä ja
karvatöyhdöt lentävät.
-- Näkevätpä muutkin, millaista tavaraa saadaan Tulettänen
huutokaupasta.
-- Se on sen vainajan turkki, selittää Santtu ja nostaa tutisevan
päänsä korkeutta kohti. -- Hän toi sen Pietarista ja kehui maksaneensa
siitä kaksikymmentä ruplaa.
-- Sen hän valehteli, sanoo Akseli, Joutsian poika ja entinen
tukkiherra, jolla nyt on torppa Joutsian maalla. -- Ei tuo koskaan ole
maksanut kahtakymmentä ruplaa.
Kovin ränstynyt on Akselikin, laahaa perässään jalkaansa, kasvot ovat
kellertävät, silmissä kuin kaihit. Ainoastaan hiukset ovat vielä
kiiltävät ja mustat kuin teeren selkähöyhenet.
Äkkiä rämähtää ruutu ja Hallpumskan kasvot ilmestyvät lasin taakse.
-- Hän on itse pirun anoppimuori! huutaa joku pojista.
-- Katsokaas, katsokaas, kuinka sen suu käy!
-- Se noituu meidät, pojat!
-- Minä lasketan sitä kivellä!
-- Älkää hiidessä, pojat!
Varoitus tulee myöhään; ruutu helisee jo rikki ja sirpaleet putoavat
kiillellen maahan... Mutta ei pidä luullakaan, ettei Hallpumska osaisi
pitää puoliaan. Hän alkaa hänkin heitellä -- tyhjillä pulloilla! Hyi
olkoon! onpa se oikein pullosadetta!
Pojat tarttuvat mikä kiveen, mikä seipääseen, mikä laudanpalaseen
ja aikovat antaa takaisin noitaämmälle, mutta tämä kutsuu avukseen
poliisin ja silloin tulee pojille kiire. Saakelin ämmä... se usutti
poliisin!... Hei, pojat, rattaille!
Pian ovat hevoset irroitetut puusta, jossa ovat olleet kiinni, ja
rattaat täynnä rallattavia ja meluavia miehiä. Kun poliisi näkee, että
he lähtevät liikkeelle, jää hän tyynesti katsomaan. Pojat puolestaan
eivät enää pidä kiirettä.
He ovat ottaneet mukaansa tuolinpinnat ja kaulaliinat ja muut saaliinsa
huutokaupasta ja heiluttelevat niitä käsissään... Mutta mikäs tämä
onkaan tämä tällainen laudanpätkä? Siinä on jotakin kirjoitusta.
Mikäs se onkaan mahtanut olla? Tienviittako vai...? Voi sun suutari
sentään... sehän on se vanha Tulettänen kyltti! Kuinka onkin lahonnut
ja kulunut! "TULE TÄNE" siinä on ollut, saattaa sen vieläkin erottaa.
Pojat nostavat laudanpalasen korkealle ilmaan. Piiska läiskii ja laulu
käy:
Ja tule tänne, tule!
Ja tule tänne, tule!
Juha seisoi pihamaallaan ja katseli heidän jälkeensä. Ja taasen tuntui
hänestä siltä, että tämä kaikki on unennäköä... Ettei hän vain heräisi!
Hän oli päättänyt järjestää niin, että rytöä alettaisiin hävittää
niin pian kuin Hallpumskan kuormat vain olisivat poissa. Osa huoneita
oli myyty torppareille tai itsellisille ja he olivat saaneet käskyn
viipymättä toimittaa ne pois.
Isäntä oli ajatellut, että Tulettänen puoli helluntaiksi saataisiin
kuntoon. Siksi tulevat pojat kotiin, Antti Helsingistä, Erkki
maanviljelysopistosta. Kyllä he hämmästyvät! He eivät voi tätä
aavistaakaan.
Huutokauppaa kesti monta päivää. Isäntä kulki kuin kipeänä. Hän ei enää
olisi malttanut odottaa. Emännän täytyi hänelle ihan nauraa.
-- Jaksaa sitä nyt jonkin päivän odottaa, sanoi hän, -- kun on
odottanut neljäkymmentä vuotta.
Isäntä ei olisi jaksanut odottaa. Viimeisenä yönä ei hän saanut unta
silmiinsä. Hän nousi jo kukonlaulun aikana ja alkoi kierrellä pitkin
pihoja.
Aamu oli lauha ja keväinen. Ei aurinko paistanut, mutta pilvistä
putosi tuon tuostakin lämmin köykäinen sade. Ja sateen tauottua oli
maailma kuin uusi, nurmikot täynnä välkkyviä vesihelmiä ja ilmassa
nuorten koivunlehvien lemu. Lehtisilmukat puhkeilivat niin että melkein
kuului, syreenit ja koiranputket olivat suurilla nupuilla, tuomista ja
pihlajista puhumattakaan. Ja linnut riemuitsivat ja kisailivat! Järvi
lepäsi tyynenä kuin sulatettu hopea.
Hallpumin puolellakin noustiin aikaisin ja kuorma toisensa perästä
kulki Tulettänen portista kirkolle päin. Emäntä nouti Hallpumin väet
lähtökahville ja hyvässä sovussa juteltiin salissa. Isäntä istui
tapansa mukaan tuolilla ovensuussa, hymähti ja sanoi silloin tällöin
jonkin sanan. Mutta ei hän tahtonut saada ajatuksiaan pysymään siinä
mistä puhuttiin. Ne menivät vain rydön hävittämiseen.
Emäntä hyvästeli Hallpumilaisia naurussa suin ja kehoitti käymään
talossa. Isäntä jätti heidät Jumalan haltuun ja saattoi portaille asti.
Siihen hän jäi seisomaan.
Sataa rapisteli rankasti keväistä, lämmintä sadetta. Juha antoi sateen
valella kasvojaan eikä pitänyt kiirettä. Hän seurasi silmillään
rattaita, jotka etenivät pitkin tanhuaa, ohi jyvämakasiinin, kunnes ne
olivat kadonneet ahteen alle. Silloin hän astui ulos omasta portistaan,
poikki maantien ja saapui Tulettänen portille. Siitä oli pinnoja poissa
ja maali kulunut. Hän seisahtui sen eteen, ikään kuin olisi kavahtanut
sitä avata.
Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän oli astunut portin ohitse, hän
oli saattanut nähdä sen aina, kun vain ikkunasta katsoi ulos, mutta
kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut sitä avannut. Eikä hän ollut
uskonut näkevänsä sitä päivää, jolloin hän siitä kulkisi. Ja katso,
vuodet olivat menneet ja koko talo oli muuttunut, ja hän itse oli
käynyt harmaapäiseksi mieheksi. Mutta hän sai tästä portista kuitenkin
vielä kulkea, sillä vapauden päivä oli koittanut.
Tie rakennuksille oli täynnä oljenrippeitä, pullonsirpaleita ja muuta
roskaa. Isäntä asteli hitaasti ja katseli nurmea, joka versoi kuivien
lehtien alta. Kevät teki tuloaan.
Puotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka
taholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen
kevättä vastaan!
Isäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu
sisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja
nurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat.
Omituisesti niissä rapisee... Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana
nekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan
heilutellen. Tavattomasti niitä onkin!... Krouvikamarin oven alla ovat
lattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla
ennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään
kuin tie permantoon... Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen
nurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi... Siinä se kai on seisonut
näihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa... Tyhjänä on kamari
nyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.
Portti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti,
kirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.
Eprami, senkin tervaskanto, on taaskin eellimmäisenä.
-- No miehet, sanoo isäntä, -- mitä luulette: saadaankos rytö
hajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?
-- Jaa helluntaiksiko? kysyy joku nuoremmista.
Eprami sylkeä roiskauttaa eteensä ja sanoo:
-- Ei maar tässä enää vapunpäivänä ole kiveä kiven päällä.
Äkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu!
Niin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä... Sadepisaratkin jo
harventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden
alta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä,
maassa!
Jo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja
astelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei
hän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei
paljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet!
Vapauden päivä on käsissä!
Leivonen visertää, kieppuu ja lirittää juuri hänen päänsä päällä. On
kuin sen suusta putoaisi heliseviä helmiä. Ei näy kuin pieni piste
taivasta vasten, mutta ääni soi suurena, heleänä ja täynnä riemua.
Juha ottaa lakin päästään ja sipaisee kädellä otsaansa. Että hän
kuitenkin on saanut nähdä tämän siunatun päivän! Kuin unta se on ja
ihmettä...
Mutta katso, Jumalan edessä on yksi päivä kuin tuhat vuotta ja tuhat
vuotta kuin yksi päivä.