IX

Kun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi,

heräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen

näköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja

vastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.

Samaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen,

nuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin,

ripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna

oli ymmärtäväinen tyttö.

Hänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia

lukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin

sydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän

sai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla

erityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän

hän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin

jatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt

eikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.

Susannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta

pahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli

kasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein

uppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista

viskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki

tomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti

vitsaa -- ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa

kun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka

hevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa

pojan päälle vettä ja huusi: "Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen

henki, äläkä sinuas enää hänen aseta." Ja eikös pojasta sen jälkeen

tullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran

henki saa aikaan!

Ja saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna.

Hän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin

nälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän

Joutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa

kehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin.

Mutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli!

Koko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli

koulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka

kehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan,

potkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja

naurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten

pahoillaan hyvänsä -- Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti

kädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa

-- Antille täytyi aina hymähtää!

-- Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. -- Isä on surullinen, isä

itkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!

Ja kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan,

annetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti

saa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten... Tulkaas hyvät ihmiset

katsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla...! Seisoo horjuvana ja

peloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä

pelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.

-- Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja

nykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.

Antti pääsee isän kanssa saunaan. Mennäänkös isän kanssa saunaan?

-- Mennään!

Totta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta

pitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu

niinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän

Antti saunaan menee.

Isä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla

villoilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään,

jotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät

ja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä

on huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja

hartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien

hileitten alla.

Nyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden

selässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat

kuin valitellen.

-- Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää

esiin turkista, -- ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että

tähdet ovat Jumalan silmiä.

-- Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia

tietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet

ovat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.

-- Isä, koska Antti pääsee kouluun?

-- Jahka Antti kasvaa.

Saunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin

köykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia,

vesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen

verran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään

pienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin

peilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka

johtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän

jokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä

löytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki.

Hehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu,

vari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja

leijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja

kirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii

suloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää... Kuuma hautoo,

hiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla.

Siinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.

Isä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee,

hänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.

-- Isä, kuiskaa hän äkkiä ja nostaa päätään, -- miksi aina saunassa

ollaan niin hiljaa?

-- Siksi, lapseni, että sauna on pyhä paikka.

Antin tekisi mieli kysyä, onko yhtä pyhä kuin kirkko, mutta hän ei

uskalla, painaa vain päänsä takaisin lehville, nostaa toisen jalkansa

ja alkaa leikitellä varpaillaan.

-- Annanko minä lisää löylyä? kysyy saunapiika.

Mutta silloin on hiljaisuuden pyhyyttä jo särjetty ja Antti uskaltaa

kuiskata:

-- Isä, onko sauna yhtä pyhä kuin kirkko?

Isä joutuu hiukan ymmälle eikä paikalla löydä vastausta.

-- Kirkko on kaikkein pyhin, sillä se on Jumalan oma huone... mutta

Jumalan silmä näkee saunaankin ja Jumala näkee ihmisten ajatukset

unissakin.

Antti alkaa miettiä sitä asiaa, mutta ei pääse kauas, ennen kuin saunan

edestä jo alkaa kuulua jalkojen töminää ja lumen narinaa: miehet

tulevat saunaan. Silloin pannaan heti päre palamaan pihtiin.

Kun Antti taasen on isän suuren turkin sisässä ja astutaan pihamaan

poikki, pujotellen reisumiesten kuormien sivuitse, rämähtää kirkuva

ääni äkkiä illan hiljaisuudessa. Pikku Antti hätkähtää ja kysäisee

kiireesti:

-- Isä, mikä se on? Sudetko...?

-- Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset,

jotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella,

mutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.

-- Kuinka silloin on hiljaista?

Isä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä

vastata.

-- Jumalan avulla, sanoo hän vihdoin, -- ovat ajat silloin muuttuneet.

Poika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria

susivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat

pihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa.

Sen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.

Viisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo

neljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään

merkkejä.

-- Älähän nyt! sanoi äiti, -- ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.

Jahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.

Jos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään

hätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli

otettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi.

Tämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella

kirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä,

tulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:

-- Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin

harava -- mikäs se on?

-- No, tuo nyt tänne kirja! sanoi isä.

Pojan lukuhalu oli hänelle suuresti mieleen, hänen rintansa aivan

paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän pienelle Antille sai neuvoa

kirjainten nimet. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa sanoa! Heti paikalla

poika ne oppi. Eikä aikaakaan, kun hän jo sai selvän kirjasta.

-- Antti! rääkkyi vanha Joutsia kamaristaan, -- tule lukemaan vaarille!

Anttiii!

Vaari oli käynyt vanhaksi ja huonoksi. Kainalosauvojen avulla hän

liikkui, oli äreä ja äkäinen, eikä kukaan tahtonut osata olla hänelle

mieliksi. Tulettäneen hän kuitenkin aina ikävöi, ja kun siellä sitten

humalassa oli tullut kiroilluksi ja pidetyksi pahaa elämää, seurasi

katumuksen pää ja piti rukoilla ja lukea postillaa.

Antti pelkäsi vaarin suurta postillaa. Se oli niin raskaskin, ettei

sitä tahtonut jaksaa pidellä. Ja siinä oli niin pitkiä lukuja, ettei

tahtonut saada niitä loppuun. Mutta lukea piti. Ennen oli muori

lukenut, mutta muori oli jo kuollut. Vaari makasi pitkänään sängyssä

ja hänen kätensä olivat ristissä rinnalla. Pian hän sulki silmänsä ja

hengitti ihan kuin olisi nukkunut. Mutta jos Antti keskeytti lukunsa,

heräsi hän paikalla. Ja silloin ei auttanut muu kuin jatkaa.

Kun Antti oli saanut amenen suustaan, avasi vaari silmänsä ja hänen

näytti olevan hyvin uni.

-- Kuules, poika, sanoi hän, -- menepäs ja avaa tuo kirstu tuolta...

Noin! Nosta pois se kaulahuivi siitä ja se samettinen liivi! Mutta

nosta koreasti, ettet hämää niitä tupakanlehtiä, jotka ovat toisella

puolella... Vie nyt kätesi oikealle puolelle... Ei sinne! Etkös tiedä,

mikä on oikea puoli? Uunin puolelle! No niin .. Siellä nurkassa on

nahkainen kukkaro... Joko löydät? Mutta ota koreasti! No niin, tuo se

tänne!

Ja kun vaari on saanut kukkaron käsiinsä, avaa hän hiljalleen sen

siteet ja kaivaa sieltä esiin kymmenen pennin kuparirahan.

-- Tuon sinä saat, poika...! Ja vie sitten kukkaro takaisin

paikoilleen... Panitkos samaan nurkkaan? Pane nyt paidat ja villahuivit

ja sitten kirjat!

Ja sen sanottuaan kääntyy vaari toiselle kyljelleen ja menee uneen.

Mutta Antti lentää kuin lintunen häkistä, juoksee isän tai äidin luo ja

vie hänelle rahan:

-- Pankaa talteen... Minä menen näillä rahoilla kouluun!

Ja sitten suin päin temmeltämään toisten lasten kanssa. Heitä on

jo neljä lasta, Antti ja Erkki ja Helena ja Kalle... vaikka Kalle

on niin pieni, ettei hän vielä kykene mihinkään... Ja kun sitten

kauppiaan lapset ja Rason lapset ovat mukana, niin heitä on aika

komppania lapsia! Rakennetaan joukolla tietä, rautatietä mäestä, missä

muonamiesten asunnot ovat, maantielle. Ja niin hauskaa on tienteko,

ettei äiti tahdo saada lapsia syömään enempää kuin nukkumaankaan.

* * * * *

Lapset ne olivat tuoneet aurinkoa Joutsiaan ja lapsi se oli, joka

pelasti Haimalan nuoren emännän. Pastori oli sitä aikoinaan ennustanut

ja tämä ennustus kävi toteen. Helena oli niitä naisia, joiden elämän

lapsi voi täyttää kokonaan.

Helena iloitsi ja riemuitsi jo kantaessaan lasta sydämensä alla. Pahat

unet ja hirmuiset mielikuvat katosivat kokonaan ja tyyni, hiljainen

onni tuli sijaan. Hän oli kaunis onnessaan, hän nuortui ihmeellisesti,

hänestä säteili puhtaus, miltei pyhyys. Ja kun lapsi vihdoin oli hänen

käsissään, kun hän kuuli sen elävän kitinän, oli hän niin autuas, ettei

hän enää mitään toivonut, ei taivaasta eikä maan päältä. Hänen kaunis,

hänen siunattu lapsensa!

-- Oi, äiti tahtoisi syödä sinut suuhunsa! Tule tänne, niin äiti syö

sinut!

Ja hän painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli, suuteli väsymättä,

milloinkaan saamatta nälkäänsä sammumaan. Hänen kaunis poikansa, hänen

oma poikansa!

Ei hän kantanut kaunaa ketään vastaan. Kuinka olisi hän taitanut, hän,

joka oli niin onnellinen! Hän olisi tahtonut pastori Sandia kastamaan

pientä poikaansa. Hän ajatteli häntä hellällä ystävyydellä, ja olisi

tahtonut näyttää hänelle lapsensa. Mutta omaiset panivat sitä vastaan.

Haimalassa pidettiin suuret ristiäiset. Sekä isännän omaiset että

emännän sukulaiset tulivat lapsineen päivineen. Pitkät ruokapöydät

olivat katetut suureen, herrasväkien aikaiseen saliin, jossa permanto

oli leveistä, maalaamattomista hirsistä, seinäpaperit vaaleansiniset,

katossa vanhanaikainen kynttiläkruunu ja ikkunoissa valkeat,

kotikutoiset uutimet. Pitkin seiniä kulki valkeiksi maalattuja,

selkänojalla varustettuja sohvia, ja viidestä ikkunasta näkyi

raivaamaton puutarha jättiläispuineen ja pensasrytöineen sekä laaja

järven selkä.

Eivät olleet sukulaiset moniin aikoihin olleet niin hauskoissa

kutsuissa kuin näissä Haimalan ristiäisissä. Helena-raukasta oli

aikoinaan ollut paljon murhetta -- siksi kaiketi ilo nyt oli sitä

suurempi hänen onnestaan.

Lähtiessä vei Helena veljensä erilleen ja kysyi:

-- Kuinka pastori jaksaa?

-- Ränstyy ränstymistään, vastasi Juha.

-- Käykö hän missään ihmisissä? kysyi Helena taasen huolestuneena.

-- Käyhän hän talonpojissa. Ei hän enää moniin aikoihin ole taitanut

käydä Saarlassa.

Helenan kasvoille valui puna ja hän painoi alas silmänsä.

-- Etkö sinä sanoisi terveisiä pastorille, kun satut näkemään?

Minä soisin, että hän kävisi täällä. Minä niin tahtoisin, että hän

näkisi lapsen. En minä hänelle ole enää vihainen. En ole kenellekään

vihainen... Sanotkos terveisiä minulta?

-- Miksen minä sanoisi, koska sinä tahdot, vastasi Juha ja tunsi, että

hänkin jo voi antaa pastorille anteeksi paljon, koska Helena kerran on

tullut onnelliseksi.

Ja Juha vei Helenan terveiset pastorille.

-- Vai oikeinkos pyysi käymään! huudahti pastori ja näytti ilostuvan.

-- Pitää käydä.

Hän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta

hänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan --

hän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.

Oli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan

päin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut

pihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja

nurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.

Sellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen

herraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja

puodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa

suuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa

aittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:

-- Hyvää päivää, emäntä.

Helena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden

luo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja

ruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot,

loistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan -- mutta

kuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin

tyyntä, pehmoista... Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla

hän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.

-- Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut

vierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. -- Pastori

on hyvä ja käy sisään... Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee

sen eteen kauroja.

Ja hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla

rapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen,

vanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi

salin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.

Suuri talo, varakas talo -- sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä

-- minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen

oli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei

hänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat

erottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa

päänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja

pyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.

Välähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta

sen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on

ainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on

petosta... Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin

pelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.

Pastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua

edestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty

punaraitaisilla matoilla.

-- Missä sinä viivyt? ajatteli hän. -- Me olemme liian kauan olleet

erossa. Odota sinä... nyt minä kumminkin sinut otan.

Silloin avautui ovi ja Helena astui kynnykselle lapsi sylissään.

-- Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani... Eikö se ole iso

poika! Tui, tui, tui... No, Juha, naurapa nyt... Se osaa jo nauraa...

Noo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni...! eihän se koskaan ennen ole

ymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt

vieraita...

Pastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava

löntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut

vettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää

maailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun,

pisti esiin kielensä pään, hymyili... eikä enää muistanut mitään muuta

kuin lastaan.

Pastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi

sykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän

elämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää

kohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään,

ei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja

pysyä uskollisena.

Näin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton

suru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi

pieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.

Pastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa

että juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin

uutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta

lajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori

totisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta

oka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle

uskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin

täydellisesti onnellinen.

Lapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä -- mutta entä jos lapsi

kuolisi, kuinka kävisi sitten?

Turhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.

Helenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.

Puolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta

oli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei

se valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä

kaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää

ja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti

kärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt,

nauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja

ja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin

epätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi

kasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.

-- Lapsi, lapsi, mikä sinun on? Kun ei äiti ymmärrä...! vaikeroi hän.

Silloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt,

pitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.

Helena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä,

ja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia

lapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut

sellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista

hoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään

vaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän

saattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.

Jota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei

se ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin

myöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat

sille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista.

Ei se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason

ja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri

taloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä

kaihertamaan.

Jos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se

olisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine

tavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin

leikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! -- Mutta ei mitään

sellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski

makaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin

muut lapset, se täytyi koko maailman huomata.

-- Mikäs sitä vaivaa, kun ei se leiki? sanoivat kerjäläisakat.

-- Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja.

-- Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa

paranemaan.

-- Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. -- Olisi

kyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin.

Johan sillä on kuolema silmissä!

Äiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä

lasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan

sanat viilsivät kuin veitsen terät... Mutta lapsen pitää elää! Jumala,

Jumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien

hirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin...

-- Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle

suoraan vasten silmiä, -- kun emäntä silloin oli niin huonona.

Yhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän

itse olisi sitä tietänyt!

-- No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset -- Tulee toisia, jos se

kuolisikin!

Mutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni,

pusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.

-- Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi

monta vuotta oli potenut. -- Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä

korjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla...

-- Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti

ja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. -- Jos äiti vie lapsensa

Helsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja...

Pikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan

ja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat

vahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet

sanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä

silti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.

-- Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen.

-- Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen

minun kaltaisekseni?

He istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään

oli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet

kimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin

lapsenhoitajakin, oli kirkossa.

Helena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli

istumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista

palikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut

puolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui

sanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille

oli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen

sininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen

pellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä

sen päälaelle ja hartioille.

X

Nainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven

papin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut

valoisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob

Sand oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty

kuumiin horhiin... Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin

kompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan

Helena. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin

lapsi, Susanna.

Muisti pastori varsin hyvin sen syksyisen illan, jolloin hän hänet otti

haltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä

koolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina.

Oo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja

siivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain

alle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille

niin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä

minnekään -- ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand.

No niin... kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa

nuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli

jossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen

palmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori

muistanut varmaan.

Ihmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä,

sen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa... Tämä oli pelännyt

häntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen

vanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä,

heti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut

taipua. Hänet oli lähetetty asialle... Isäntä oli käskenyt joutua...

Tyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä

Jumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän

lehdon pimeydessä voinut nähdä... Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt,

että pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja

rukoili... Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä,

kunnes pastori eräänä sunnuntaina keskellä saarnaansa huomasi hänet

kirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä,

että huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea

palmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan.

Hän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään...

Tyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori

miltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki

saarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken

aikaa tuota tyttöä.

Mutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen

joukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä

karkaa ylös penkistä... Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen

kätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen

hampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä

suusta suuhun. Jos... jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän... niin

hän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan...! Ei hän ollut ensinkään

kaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä.

Ainoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea

tukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona

pitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä

alttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen

nenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä

kasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja

vääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään.

Ihmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman

synnit... Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja

hoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja

kulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan

ihmetteli, kuinka tyttö silloin illalla oli voinut tuntua niin

viekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta

kuin pimeässä.

Myöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon.

Silloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli

Joutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan

naapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta,

missä hän asui.

Ikävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt

pastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella,

näennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä

tekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri... Ja hän sai aikaan

enemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies

vaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja

henkikirjuri Nylanderiin.

Eräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar,

sellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen

tyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.

-- No, onko haettu? kysyi pastori ja ikään kuin hätkähti.

-- On.

-- Kai se on mennyt kotiinsa.

-- Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on

hukuttanut itsensä.

Pastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen

hukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta

itseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par'aikaa

Haimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori

kumminkaan sanonut.

-- Ovat hakeneet kaivot ja avannot, jatkoi Amanda. -- Eikä ole löytynyt.

-- Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. -- No, mitä sinä

katselet?

Amanda katseli pastoriin pitkään.

-- No mitä sinä katselet! ärjäisi pastori uudelleen.

-- En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi

keittiöön.

Pastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian

poikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh

sentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti,

niin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun,

sitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin

tekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä

sotkeudutkin!

Iltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että

Joutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.

-- Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita

keittiössä.

Pastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että

"eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?" Mutta

hän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.

-- Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä,

-- ja menisi hakemaan vallesmannia...

-- Herra siunatkoon kuitenkin! sanoi karjapiika siihen.

Pastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta

ikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi

tässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin

pihalle tähystelemään!... Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja

katsoo... Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun,

mutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan!

Hän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi... Jos lähtisi tästä

ulos... Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian

vieressä... No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan,

kun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!... Mutta

kas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy

huivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen

toisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on,

mokomakin!... Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen

viitsinyt katsella!...

Totta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda

pysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja

huitoo käsillään.

Pastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin

se pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä

ja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee

sydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran

iskut... Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua,

mutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.

Kuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen

perästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa

vedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat

painavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!

Editha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää

jotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin,

se, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle

ajatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa

liikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä:

päästäksensä kaapille.

Pullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon...

Kaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin... Sitten on vain pari

askelta! Ei lasiakaan... kunhan vain saa pullon!

Hää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin,

suloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies

pääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto

on taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu

todista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.

-- Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun

tämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:

-- No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan

suusta kuin koskesta. -- Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät

ruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon

pinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!...

Se oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa... Arvelevat, että se

siksi... Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan,

etteivät tahtoneet irti saada...

-- Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin -- Kuuleehan sitä

nyt vähemmälläkin.

Amanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen

perästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet

häviävät pirttiin.

Pastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään

ollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat

kulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei

maittanut se esitys... Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon

häpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä

ollut niin paljon rohkeutta -- niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän

saattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.

Pastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi

nimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.

Ystävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena

iltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui

Lutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat

totivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei

tahtonut luistaa.

-- Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. -- On se koiran virka se minun

virkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja... Hyi saakeli sentään!

Ja sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut

niin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä

osannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka

pääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja.

Tavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!

Pastori istui äänetönnä ja kuunteli, kasvot kankeina.

Nimismies loi häneen äkkiä katseensa. Molempien posket punoittivat

juomisesta.

-- Kunnon veliseni, virkkoi hän, -- ikävintä tässä jutussa on se, että

sekoittavat sinut siihen...

Pastori koetti olla hämmästyvinään.

-- Minut...!

-- Niin, että sinä Tulettänessä...

-- Tiedän, tiedän.

-- No, älä nyt noin pelästy! Kaipa sen helposti saa todistetuksi, ettet

sinä sinä iltana ollut Tulettänessä.

-- Oliko... oliko tyttö sanonut mitään?

-- Ei, eivät olleet saaneet häntä sanomaan, vaikka emäntäkin monta

kertaa oli koettanut pyytää oikein kauniisti, kun tyttö oli niin

onneton.

Pastori sivaltaa kädellä otsaansa ja hengittää helpommin. Mutta samalla

kiihtyy tuska hänen sielussaan: hyvä tyttö se on ollut, arkaluontoinen

tyttö. Kuinka kauhean onneton hän onkaan mahtanut olla!

-- Vai niin, sanoo hän hajamielisesti.

-- Niin, jatkaa Liljeblad. -- Hallbomin väki sen helposti todistaa,

sinä olet niin monet palvelukset tehnyt heille.

-- Tiesi niitä Hallbomeja!

Nimismies purskahti nauruun.

-- Kyllä minä ne takaan! Sinun pitää ennen kaikkea ottaa tämä asia

järkevästi. Mitä sinä nyt tämmöisestä noin sydännyt? On niitä nähty

pahempiakin! Ja kuulepas vielä! Olisi hyvä, jos sinä jollakin lailla

voisit hieroa sovintoa rengin, sen Epramin kanssa. Hän se on pahin.

Kas, hän oli tytön sukulainen ja kaikesta päättäen pikiintynyt tyttöön.

Hän murjotti niin mustasti, että luuli hänen aikovan syödä joka miehen.

Hän se juuri käräjiin tahtoo. Minusta voisivat peittää unheeseen koko

jutun: eihän tyttö enää siitä kostu, mitä hänelle nyt tehdään.

Mutta pastori oli jo niin humalassa, ettei hän tietänyt mistään. Hän

rallatteli itsekseen ja näpäytti sormillaan ikään kuin ajaakseen

lentoon kärpäsiä. Kun Liljeblad yritti lähteä pois, takertui hän tämän

kaulaan ja rupesi itkemään.

-- Älä jätä minua, veli. Minä kuolen tänä yönä.

Nimismies nouti Amandan ja yhdessä he johdattivat pastorin sänkyyn.

Tuli kauhea yö. Pastori makasi kuin paasien alla, ei hän voinut

huutaa eikä valittaa, ei hän saanut edes hengitystä kulkemaan. Hän

oli joka hetki tukehtumaisillaan ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan

äärimmilleen, ennen kuin rinnasta läksi ääntä.

-- Aaa... Auttakaa...!

Amanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan

ihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen

ohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi

äreästi: "Kun ei anna ihmisten maata."

Pastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa

jotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin

paksua, mustaa... Se on ruoppaa, se on kylmää... Jäätyneen lammikon

pinnalla pilkottaa jokin vaate... Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy

pellavankeltaista tukkaa... Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen

perässä... Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä...

Kaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten...

Amanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä

tänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä

tiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.

Yö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka

rupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella

vuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.

Hiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät,

juoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori

käskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän

ei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea!

Mutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin

nurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä... Niillä on

mustat, liikkumattomat silmät kuin helmet... Niiden silmät menevät

nurin!

Pastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja

käryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu,

kiikkuu ja huojuu... Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita

vaippoja.

-- Auttakaa! parahtaa pastori ja putoaa takaisin vuoteelleen.

-- No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. -- Kuka käskee sillä lailla

juomaan! Nooh... tuonko viinaa vai aarakkia, vai...?

Ja hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan

ja lähtee toiseen huoneeseen.

-- Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. -- Minä en uskalla lausua

sinun nimeäsi, sinä... ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan

lausunut. Jumala...!

Aamupuoleen yötä hän vihdoin menee uneen, joka antaa voimia ja

virkistää. Hämärissä herättää Amanda hänet ilmoittamalla, että Joutsian

isäntä jo kauan on ollut täällä odottamassa. Hän tulee kirjoituttamaan

ruumista.

Sitä ei Amandan laisinkaan tarvitsisi ilmoittaa, sen pastori kyllä

arvaa muutenkin... On hän sentään tänään aika paljon parempi. Se oli

kammottava se viime yö. Miten voikaan mielikuvitus päästä sellaiseen

valtaan?

Hän on tullut vanhaksi ja raihnaaksi. Äää sentään, mikä rytö ihminen on!

Nyt on edessä ilkeä tehtävä: istua kuuntelemassa itsevanhurskaan miehen

selityksiä. Tai ehkäpä se nyt tulee se suursiivous... Äää sentään...!

Tämä elämä on roskaa!

Juha oli lammasnahkaturkissa, musta kaulus jonkin verran auki, niin

että paljas kaula näkyi. Hän istuutui tuolille ovensuuhun ja kierteli

lakkia käsissään. Hänen hymynsä oli vähän väkinäistä ja odotus oli

nostanut malttamattomuuden punan hänen poskilleen.

-- Tottahan pastori jo on kuullut siitä kuolemantapauksesta, alkoi hän.

-- Johan minä siitä vähän kuulin, vastasi pastori huolettomasti. Hän

istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kaiveli paperiveitsen kärjellä

hampaitaan. -- Onhan se aika ikävä tapaus.

-- On. Kyllähän me sitä kauan pelättiin, että tyttö jotakin tekee, kun

se oli niin onnettomana. Ei se saanut lohdutusta Jumalan sanasta eikä

mistään.

-- Vainaja ei muuten taitanut olla kirjoissa tässä pitäjässä? huomautti

pastori.

Juha kertoo kaikki mitä tietää ja pappi tekee muistiinpanoja

hopeavartisella kynällä, jonka vihdoin laskee kädestään tomuttuneelle,

helmillä ommellulle kirjoitusmatolle... Mitähän tuo isäntä nyt aikoo?

miettii hän itsekseen katsellessaan Juhaa. Juha on todella sen näköinen

kuin hän aikoisi sanoa jotakin painavaa ja juhlallista. Hän näyttää

itse kärsivän sanottavastaan eikä pastori suinkaan aavista mitään

hyvää. Kai hän nyt vihdoinkin aikoo käydä siihen puhdistustyöhönsä!

-- Amanda! huutaa pastori ruokasaliin päin, -- etkö sinä nyt jo tuo

sitä?

Vaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa

käsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä

suoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä

seinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.

Kuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä!

ajattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle

esimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti

toisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat

ne, jotka perivät maan...

Amanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää

hän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.

-- Ikäviä ne sellaiset tapaukset ovat! saa Juha vihdoin suustaan.

-- Ovat, vastaa pastori vakavasti.

-- Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä

on kuin pakanain maata?

-- Lieneekö tämä huonompaa kuin muutkaan pitäjät! sanoo pastori nauraen.

-- Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää.

Ja kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki

tappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät

yhden tovereistaan hankeen paleltumaan...

-- No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. -- Seurakunta on

sekalainen. "Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla

sanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi,

mutta nisut korjatkaa minun aittaani", sanotaan Herran omassa sanassa.

Pastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja

kristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui

rahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa

ja katseli saappaitaan.

-- Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän

taas. -- Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.

-- Noo, eiköhän siellä Joutsiassa liene nisujakin.

Pastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet

paikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.

-- Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, -- kun joka päivä

katselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka

tuhottiin.

Vai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun

ainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.

-- Jaa, jaa, sanoi hän. -- Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy

se on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä

kuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia

ottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut

tulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole... No niin, ja

kuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?

Juha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän

oli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa

se häneltä hämääntyi.

-- Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, -- kyllä sentään papin pitäisi

koettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.

Pastori katsoi häneen pitkään.

-- Vai niinkös isäntä arvelee? Mutta pappikin on kai ihminen.

-- Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle

voimia seisoa kiusauksia vastaan.

-- Mutta jollei kanssakäyminenkään auta?

-- Silloin ei rukous ole rukoiltu hengessä eikä totuudessa...

Nyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään

ja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen

ja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut

mitään, purskahti vain nauruun.

Ja nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän

olisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan

vähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.

-- Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. -- Vaikeata se

on, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta

puree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee

kaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset... Kaikki menee

niinkuin Simolakin meni...

Äkkiä leimahti pastorin silmissä ja hän ojentui suoraksi ja kiivastui:

-- Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä

tulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä

ihminen voi tehdä...

Isäntä tuijotti pastoriin suurin silmin ja hänen kasvonsa kalpenivat.

-- Mitä pastori nyt...? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo:

se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata... Mutta ihmisessä on hyväkin

luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta...

-- Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja

tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla...

Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän

suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat

toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se

ollut kuin silmänräpäys.

-- Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, -- jos ihminen

elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin

paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi...

Ja entä omaisten...! Kuinka...?

Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut

ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.

Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista

lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa,

kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui

harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui

nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt

surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!

Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa

käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli

likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja,

papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.

Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla.

Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat

olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.

Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä

miestä.

-- Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. -- Pastori taitaa olla

kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa...

Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli

hyväntahtoinen hymy.

Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli

turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin

sulivat.

-- En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime

sanoihin.

Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria.

Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan

ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori:

vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!... Isäntä oli jo

lähtemäisillään, mutta muisti samassa:

-- Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet

haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen

saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia

kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi

tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi

ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja

tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa

niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä

huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on

kauhea sivullisillekin.

Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!... Vai

pitää hänen tyttö vielä haudatakin... Taikka kuopata, sillä eihän

itsemurhaajia haudata... Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan

kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei

sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun

päälle panna edes vihittyä maata.

Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei!

Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin...

Vaikka kuolisi nyt heti... Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin

mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja

räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu

hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen

sydäntään... Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän

liekki sammuu.

Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää

painuneena korkeaa selkänojaa vasten.

-- Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja

rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne

ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa

jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia

jo valoisana päivänä -- entäs sitten kun tulee yö!

-- Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun

sianlihan hajua.

Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee

niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen

mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana

olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin

oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut -- niin Manu tuli äkkiä

sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: "Kuka

taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!" Miehet rupesivat

kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: "Missä?"

"Tuolla riihen takana!" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa

tirskunut, että "kaikkia turhia!" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se

ruoppakuoppakin on riihen takana.

Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn

toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.

-- Heretkää nyt jo! huusi hän. -- Olette taas juovuksissa kun

pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä...

-- Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä

pullolla. -- Minä juon niin paljon kuin tahdon.

Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla

ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti.

Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja

määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista,

ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin

se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut

rattoisasti ja hauskasti -- sinne ei nyt ollut yrittäminenkään.

Liljebladille -- kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti

olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.

Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.

Saunassa tulee ihminen terveeksi.

Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä.

Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon

piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään

ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies

ole kaukana...

Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin... Hän ja

hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät

ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille

miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat

osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee

hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin,

Jakob Sandin... Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää

vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä

ammentaa voimia elämiseen.

Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja

helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan

onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo,

niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine,

rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se

hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö... ei se

armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana

yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.

Hän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.

-- Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein!

ähki hän.

-- Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut -- tule edes sinä luokseni...!

-- Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi --

armahda minua tällä hetkellä!

-- Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein

korkein!... Mutta minä en uskalla...!

Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua

jotakin... On kuin joku kehräisi... kaukana... hyrisee, hymisee,

sihisee... Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä...

Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että

höylätään... Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura

lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie...

Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan

hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä

oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää

niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi...!

Kirstunlautoja, kirstunlautoja!... Höylä käy, höylä käy -- hei!

Lastukiehkurat lentävät -- hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri

mies viedään kunnialla hautaan -- hei hei! hautaan! Vihittyä multaa

kirstun kannelle -- hei! Kauniita puheita haudan partaalla -- hei!...

Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa!

Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille

kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen...!

Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei,

hih, hei!

-- Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä!

lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. -- Sitten minä olisin

pelastettu... Auta...!

Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen

odottaa laudalla riihessä...! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri

mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!

Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi,

jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi

sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!

Mustasiipinen enkeli katselee häneen... Sen sulat ovat laheat ja

suuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob

Sandin ohimoille... Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa

päätä. Enkeli katselee syvältä... Hiussuortuva valuu olkapään yli...

hiuksista valuu ruoppaa ja vettä...

Jakob Sand kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa äärimmäisessä hädässä:

-- Jeesus Kristus!

Aamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä

vuoteestaan.