Tällä kertaa kauppias oli levoton kahakan seurauksista. Akseli kyllä
oli helposti rauhoitettu. Hän makasi humalassa krouvikamarin sängyssä
kaikkien sotaherrojen alla, ei puhunut eikä pukahtanut. Mutta nuori
isäntä! Ei olisi ollut varaa tällä kertaa suututtaa häntä, kun
viinanpolton arentiaikakin sattui menemään umpeen juuri tänä vuonna.
Hallpumi ei koskaan ollut päässyt nuoren isännän perille. Mitähän hän
oikeastaan tahtoi? Oli päältäpäin niin lauha ja hyvä katsella, mutta,
mutta... mikä oikeastaan lienee pohjaltaan ollut!
Kauppias odotteli isäntää kaiken aamua. Kyllä kai hän tulee
kuulostamaan sitä eilistä tapausta. Tulkoon, tulkoon!
Juha tuli todella hämärissä, aamiaisen jälkeen. Hänellä oli kourassaan
tyhjä pullo ja kauppias oli ystävällisenä ja lipevänä häntä vastassa jo
pihamaalla.
-- Isäntä on niin hyvä ja käy sisään, viserteli hän. - Ehkä mennäänkin
salin puolelle, koska tuo tukkiherra tuossa vielä vetelee hirsiä.
Kauppias nauroi omalle sukkeluudelleen. Hän olisi tahtonut johdattaa
isännän suoraa päätä salin puolelle, mutta porstuan edessä oli suuri
nietos. Heidän täytyi siis kuitenkin mennä krouvikamarin kautta, jossa
Akseli kuorsasi ikään kuin olisi hirttä kiskottu.
Ihmeellistä, että kauppias aina vaikutti Juhaan sillä tavalla, ettei
hän saanut asiataan toimitetuksi. Nytkin oli hän tullut vaatimaan
kauppiasta tilille eilisestä menettelystä, eikä hän vielä ollut sanaa
sanonut -- kauppias vain oli puhua liepastellut. Tämä muistui Juhan
mieleen keskellä krouvikamarin lattiaa ja hän seisahtui äkkiä.
-- Oli se aika ilma eilen! sanoi kauppias samassa ja avasi salin oven.
-- Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa.
-- Entä, jatkoi hän sitten, -- jos ensin panisitte tähän siirappia.
Varoittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa
vanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.
Juha vilkaisi Hallpumiin.
-- Mitenkäs isäntä nyt jaksaa? kysäisi kauppias huolestuneen näköisenä.
-- Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö
tuo kauppias sittenkin viaton!
-- Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti
pullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.
Siellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa.
Pilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta.
Tässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania.
Siellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että
mahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu
kaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli
hieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä
vedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli
lamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva,
joka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi
tuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana.
Enimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka
koristivat ikkunaa.
Juha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin.
Vihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa
raahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo
ja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta
tarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava.
Se oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha
hymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla
olla liian hyviä päiviä!... Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja
suulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!
Kauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki
pulloa.
-- Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt
kesken, -- että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa
saanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta
meidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa
vahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta
työstä olisi saanut linnaa... Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän
pitäisi olla hyvää ainetta.
Juoma maistui todella hyvältä. Mutta väkevää se oli. Se poltti ensin
kurkussa ja sitten aleni poltto tuuma tuumalta, kunnes mieli äkkiä
lennähti ihmeellisen köykäiseksi.
-- Mitäs tämä oikein on? kysyi Juha iloisesti.
-- Pietarin tuomisia. Tätä se kauppias aina juottaa minulle, se
mistä minä ostan. Se on siitä puodista, mistä keisarillekin otetaan
juomatavarat. Isäntä ottaa vain huoleti. Ei se pahaa tee!
Juha tunsi outoa iloa. Hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Elämä kävi
keveäksi ja hänen olisi tehnyt mieli hyppiä. Tuntui jotenkin siltä kuin
olkapäihin olisi kasvanut siivet. Hyvät ihmiset, kuinka oli mukavaa!
-- Näkeekös kauppias minun siipiäni? sanoi Juha. -- Ne ovat punertavat.
-- Niin ovat, sanoi kauppias ja kaasi lisää hänen lasiinsa.
-- Kannattaisivatkohan ne, jos yrittäisi lentää niillä?
Hän nousi ylös ja kävi Hallpumin kaulaan.
-- Mukava mieshän te olette, vaikka se appiukko aina sanoo teitä
punaiseksi perkeleeksi. Mukava mies te olette.
Juha rupesi laulamaan, nousi ja yritti hypellä yhdellä jalalla.
Hallpumi katosi hetkiseksi, mutta Juha luuli hänen kaiken aikaa olevan
huoneessa ja jutteli hänelle.
Äkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli
viinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.
-- Niinkuin tuomarin kirjuri! sanoi Juha ja nauroi.
Mutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät
oudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja
kyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa
omassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.
-- Utrak ur protokol för vit... tavaili hän ja jatkoi äkkiä: -- Mitenkä
tämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi
kuitenkin minua, jos... Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa
käräjiin... Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin...!
-- Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. -- Eihän
tässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on
eletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.
-- Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni
päähänsä. -- En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani
puumerkkinsä!... Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!...
Hei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä
jäljellä kolmekymmentäyksi vuotta... Minä olen jo kuollut, kun se
loppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi... En
yhtä vapauden päivää!
Juha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen
poskiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta
lasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.
-- Minä kuolen, puheli hän. -- Minun viimeinen hetkeni on tullut. Äää...
Kauppias koppasi häntä käsivarresta ja talutti hänet ulos. Äää...!
Siellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan
jalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston
siitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia...
Hänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut.
Ja seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset
pörrössä.
Vastapäisillä portailla seisoi Akseli, kädet housuntaskuissa, ja
katseli tyytyväisenä näytelmää. Ei hän vielä milloinkaan ollut niin
hyväntahtoisesti hymyillyt langolleen.
-- Siedätpäs sinä vähäisen! sanoi hän ja läksi, kädet yhä
housuntaskuissa, tallustelemaan lumeen. -- Mennään sisään, otat ryypyn.
Saat nähdä, kuinka se selvittää. Sinusta tulee vielä mies!
Heidän ympärilleen tuli muitakin miehiä, jotka olivat asialla puodissa.
Juha huomasi äkkiä tilansa ja... ei hän tietänyt lähteäkö pakoon vai
ruvetako tervehtimään vai... Hänen kasvoilleen valui polttava häpeä.
-- Isäntä tekee hyvin ja käy sisään, pyyteli Hallpumi.
-- Tule pois! sanoi Akseli ja kävi hänen käsipuoleensa.
-- Kun minä vain saisin lakkini, sanoi Juha hätäisesti. -- Ja
siirappini...
-- Siirappi on jo lähetetty taloon, selitti kauppias.
-- Taitaa puurokin olla valmiina, tokaisi väliin Hallpumska.
Juha muisti nyt, että oli ollut hämärä, kun hän tuli. Nyt oli suuri
päivä. Hänen päässään oli paha raskaus ja jalat tuntuivat niin
kankeilta, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen paikkaan. Vihdoin hän
sai lakin päähänsä ja lähti liikkeelle, mutta tie tuntui merkillisen
käyrältä, vai vastamaako siinä lie ollut, vai mikä... Eihän siinä
ennen ollut vastamaata... Mutta kauppiashan tosiaan olikin pannut
paperin hänen eteensä... Mikä paperi se olikaan? Ja olikohan hän siihen
kirjoittanut?
Hän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän
äkkiä kääntyi ja kysyi:
-- Kirjoitinkos minä?
Miehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat
suureen nauruun.
-- Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti
väkinäisesti.
-- No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla
askeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.
-- Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman
viinoja, puheli Akseli. -- Olisit nähnyt senkin lö'än, minkä minä eilen
otin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!
Ei Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin
parhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt
vallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?
Hän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän
etsimään.
Juha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli
seisoi vieressä ja nauroi.
-- Oletko vallan hullu? puheli hän. -- Mitä tämä nyt sitten on? Ei se
ole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin
ettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!
Juhaa hävetti niin, ettei hän saanut katsotuksi vaimoonsa. Annastiina
lohdutti Akselin kanssa kilpaa, että mikä se yksi pikkuinen humala
nyt on -- häpeä eikä mikään! Mutta ei Juha tahtonut rauhoittua. Kun
hän vihdoin oli nukkunut pois pahimman päänkipunsa ja heräsi omassa
sängyssään, selveni hänelle, että Tulettäne on vaarallinen paikka. Ei
hän sinne enää mene, jos tänne Joutsiaan jäisikin. Koko Hallpumin puoli
saa olla käymättömänä.
Niinä päivinä tapahtui, että Marjaanan mies, Lumian rusthollari
äkisti kuoli. Sellaisen pulskan, terveen ja rotevan miehen kaasi
tuoni niinkuin viikate taittaa korren vain. Koko suku oli kolkossa
hämmästyksessä ja Marjaana surussa ja valituksessa, sillä hän
oli todella rakastanut miestään. Omaiset kävivät vuoron perään
lohduttamassa ja auttamassa häntä. Juha sattui Lumiaan juuri silloin,
kun tuotiin arkku ja ruumis nostettiin arkkuun. Oudolta kuului lasten
nauru surutalossa, murtuneelta näytti muhkea Marjaana.
-- Tottahan sinä nyt olet täällä yhtä päätä hautajaisten yli, sanoi hän
veljelleen.
Juha punastui.
-- En minä sentään taida, sanoi hän. -- Kotona tarvitaan. Ei uskalla
jättää taloa niin moneksi päiväksi.
Hänen oli ikävä, niin ikävä, että hänen itsensä täytyi sitä ihmetellä.
Ennen hän oli oleskellut täällä Lumiassa viikkokausia ja nyt ei häntä
mikään olisi pidellyt. Minne hänen sitten oikeastaan oli kiire? Eihän
hän vuosikauteen ollut tietänyt, missä hänen kotinsa oikeastaan
oli, Rasossa vaiko Joutsiassa -- kaiketi kuitenkin Rasossa, vaikka
hän Joutsiassa oli asunut! Joutsiaako hän ikävöi vaiko Rasoa, vaiko
Annastiinaa?... Hänen mieleensä oli muistunut, että Joutsiassa tänään
piti vedettämän lantaa pelloille, jos sattuisi hyvä ilma. Ja hyvä oli
ilma, kerrassaan leuto ja lauha. Täytyi sentään olla valvomassa, kun
oli sellainen työ.
Ei häntä enää mikään olisi pidättänyt. Tai eihän sisar koettanutkaan
pidättää. Ymmärsihän hän, että talo tarvitsi isäntänsä.
Juhan mieli tuli merkillisen keveäksi heti, kun hän laski valjaat Pekan
selkään ja talutti sen ulos tallista. Ihan täytyi ihmetellä sydämensä
kovuutta: rakkaalta sisarelta oli kuollut mies eikä hän osannut surra
sen enempää. Oli se todella ihmettä ja rumaakin!
Hänen ajatuksensa ehtivät Joutsiaan jo ensimmäistä virstaa ajaessa.
Jokohan olivat saaneet halot kotiin metsästä? Olivatkohan heinät
riittäneet, vai olikohan täytynyt noutaa uusia? Olikohan Annastiina
muistanut lähettää kolme nelikkoa perunoita kaupunkiin Nyysteinin
rouvalle?... Isäntä oli ollut poissa kaksi päivää ja sinä aikana voi
ehtiä tapahtua mitä hyvänsä... Tottahan Eprami oli ymmärtänyt sopia
Manun kanssa. Kun olivat riitaantuneet vallan turhasta asiasta.
Epramikin kun viitsi ruveta vanhaa miestä härnäämään: oli piilottanut
Manun piipun ja käskenyt hänen noidilta kysyä, missä se oli. Tokihan
Manu vähemmästäkin suuttui!... Jokohan Omena oli poikinut?... Hyvin sen
pitäisi ruveta lypsämään. Hyvänä sitä vain on koetettu pitää...
Pekko juoksi iloisesti kotiin päin... Ohoh, tulee pian kevät, kun
varikset jo raakkuvat maantiellä. Kas vain, kuinka niitä nyt onkin!
-- Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi
seisonut kaurojen ääressä!
Pekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu
ja alkavat Rason vainiot... Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä
oikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle...
Jo päästään Rason tienhaaraan. Kaunis puukuja siitä vie kartanoon.
Pekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja
miettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy
uteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja
ajattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.
Totta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on
lähempänä hänen mieltään.
-- Niin, Pekka, sanopa sinä se!
Tienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin
antaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä
kuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu...
-- Kunnon Pekka! Kunnon Pekka!
Juha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne
isännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut
olla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on
sentään taitanut tulla koti.
Kauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja
rakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen
haju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa
sateestakaan... Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka,
juoksepa nyt!... Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta...
No nyt... Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on
auki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita...
Pieniltäpä ne näyttävät nuo tunkiot. Tai ehkeivät sentään ole pahoin
pienet!... Kuormia tulee ja tyhjiä rekiä palaa navetalle päin. Soh,
Pekka, kyllä sinä nyt jaksat juosta tämän lopputien. Hyvin sinua
Lumiassa on pidetty!
Juhan mieli on käynyt köykäiseksi ja hartaaksi ja hän soisi hevosen
menevän linnun siivillä.
Sillä nyt hän varmasti tuntee, että Joutsiasta on tullut koti. On se
sentään hyvä, kun tietää jonkin asian varmasti. Illalla hän sen sanoo
Annastiinalle. Tulee maar Annastiinankin hyvä mieli!
Ja nyt sitä totisesti on ruvettava oikein innolla asumaan. Hän panee
likoon perintörahansa, viimeisetkin. Kaikki hän kaivaa maahan, kuten
velikin Rasossa. Tottahan sitten joskus kasvaa korkoa. Jollei itselle,
niin lapsille...
Hänen kasvoilleen läikähtää veri ja hän läiskäyttää ohjasperiä, vaikka
Pekka ennestäänkin juoksee hyvää vauhtia.
-- Sooh, Pekka, nyt ajetaan muhkeasti kotiin! Kotiin, kotiin! Nyt
meillä on koti, Pekka!
Ei sitä totta totisesti uskoisi, että isäntä tulee talosta, jossa
kuolema on vieraana. Hän tulee hyvillä mielin kuin ihminen, joka on
saanut suuren lahjan.
Kun lämmin, ruoanhajuinen ilma keittiössä lehahti häntä vastaan, oli
hänen hyvä kuin kissan, joka kellottaa päivänpaisteessa. Ja kun hän oli
saanut arkivaatteet ylleen ja pisteli lämmitettyä luukeittoa pöydän
päässä, täytyi hänen pidättää itseään, ettei ruvennut nauramaan.
Hän soimasi itseään tästä lapsellisesta ja sopimattomasta
mielentilasta. Lanko makasi kylmänä ja kotiväet olivat kokoontuneet
Juhan ympärille kuulemaan uutisia surutalosta. Vanha emäntä oli vallan
vesissä silmin. Mutta Juha oli iloinen, niin iloinen, niin iloinen!
Sillä hän oli päässyt selville asiasta, joka kauan oli pitänyt häntä
epäilyksessä: hän tiesi nyt, missä hänen kotinsa oli. Ja hän tunsi
oudon voiman käsivarsissaan ja halun tarttua talikkoon ja lähteä
navettaan muiden miesten joukkoon raatamaan.
Ihmeellisesti Juha sen päivän perästä muuttui! Tuskin häntä saattoi
samaksi tuntea, niin toisenlaiseksi hän tuli. Hän oli tähän asti ollut
ikään kuin tukahtumaisillaan veden alla -- nyt hän oli saanut päänsä
veden pinnan yli. Koska kerran oli pantu maailmaan, jossa kaikki olivat
kuin sodassa, niin kai sitä täytyi hioa aseet ja puolustaa taloa.
Akseli komensi ruokaa entiseen tapaansa: hän ei rupea syömään sitä mitä
rengit ja piiat. Hänen morsiamensa kotitalossakin syövät isäntäväet ja
työväet eri pöydissä ja eri ruokaa.
Annastiina, joka pelkäsi riitaa, nouti kiireesti munia ja toimitti
vesipadan tulelle. Mutta samassa Juha ehätti hänen eteensä ja sanoi
jyrkästi:
-- Ei tässä mitään erityisiä ruokia laiteta; joka ei tyydy yhteiseen
ruokaan, olkoon ilman. Niin kauan kuin tämä pää on pystyssä, syövät
tässä talossa palvelijat ja isäntäväet samassa pöydässä ja samaa ruokaa.
Kaikki hämmästyivät tällaista puhetta. Akseliltakin meni suu tukkoon,
niin hän kummastui. Ei hän totta totisesti olisi luullut tuossa
vätyksessä olevan sen vertaa miestä! Sillä kertaa ei tullut riitaa,
mutta kun isäntä eräänä päivänä sanoi, ettei hevonen jouda Akselin
matkoille -- ottakoon kestikievarista! -- nousi hirmuinen rytinä.
-- Mikä sinä luulet olevasi? huusi Akseli. -- Tiedä, että minä olen
tämän talon isäntä ja ajan tuollaiset räkänokat sikolättiin!
-- Isäntä olen minä täällä, vastasi Juha. -- Emme näy mahtuvan saman
katon alle. Paras on, että otatte tavaranne ja muutatte muille maille.
Akseli jyryytti, elämöi, haukkui ja koetti tehdä jos minkälaista
kiusaa. Isäntä ei ollut tietävinään. Hän oli työssä aamusta iltaan. Hän
kävi vain käymätietään sisässä ja istui vain aterioiden aikana pöydän
ääressä. Muuten hän alituisesti oli liikkeellä. Häneen oli tarttunut
oikea työn ilo.
-- Kyllähän se yrittää, myönsi vanha Joutsia, joka entistä äreämpänä,
keppien varassa liikkuili pihan piirissä, -- mutta mitäs sellaisesta
isännyydestä on, kun ei edes isännän ääntä kuule koskaan! Vuoden se
kohta tässä on ollut, mutta en maar minä vielä koskaan ole kuullut sen
kenellekään kiljaisevan. Kukas nyt sellaista isäntää pelkää!
Annastiina nauroi.
-- Saadaan nyt nähdä! sanoi hän niin luottavaisesti, että vanha isäntä,
huuli pitkänään, jäi häneen katsomaan. Annastiinan kasvot olivat
valoisat ja veitikkamaiset.
-- Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään.
Hän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta,
joka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. -- Ennen aikaan
lapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan
vain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi.
Mitä vanhoista, menkööt hautaan!
-- Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. -- Taloa
vain aiotaan kovasti asua.
-- Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. -- Älä sinä
kerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi... Poishan minä
menen, pois kuolemaan...
-- No mitäs isä nyt... koetti Annastiina lepyttää häntä.
Mutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan
kamariinsa.
Paitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä
selväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen
aikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen.
Hallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.
-- Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan
kotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. -- Kunhan
en minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten
saakin olla käymättä tämä puoli!
Puodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui
keskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja
Hallpumska. Toruivat.
Samassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän
pyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä
takkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.
Juha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias
oli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei
siitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!
Ja antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan
kuin henkensä uhalla.
-- Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli
mitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa,
niin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat
tekevät.
Kauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin
silottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.
-- Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi
uskonut korviaan.
-- Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että
Joutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun
miehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte
kauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.
Kauppias kävi kovin loukkaantuneen näköiseksi.
-- Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä
veroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita
niin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä
nyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain,
ihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn?
Jääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän,
niin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.
Nyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä
pyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin
ovella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä
kiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet
katsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia
kohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena
Juhalle.
-- Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna
Joutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.
-- Vai niin, vai niin. Sitä minä odotinkin! Itsekös isäntä aikoo
polttaa?
Hallpumska, joka nähtävästi oli kuunnellut keskustelua, raotti ovea ja
huusi:
-- Pitäkää vain omanne! Keittäkää hyvästi!
Juha haki lakkiaan ja aikoi lähteä. Mutta samassa Hallpumskan käsi
ilmaantui ovenpieleen. Se oli värissä ja jauhoissa, mitä hän lieneekin
ollut tekemässä jauhopuodissa.
-- Vai sellainenkos se Joutsian nuori isäntä olikin! Jota kehuttiin
niin hyväksi! Luulette te nyt sillä viinanpoltolla hyvästikin
rikastuvanne...
-- Ähäh! keskeytti Simolan Santun ääni oven takaa. -- Ette saakaan
Joutsiaa. Tuo Juha pitää sen itse! Ähäh!
-- Suu kiinni, taikka...! huusi kauppias.
Juha kiitti onneaan, kun pääsi ulos. Aika rähinä siellä kävi, ovet
paukkuivat ja ihmiset huusivat. Vanhat akat, jotka asuivat kauppiaan
rakennuspiirin sisäpuolella, tulivat tölliensä oville ja katselivat
siunaillen ympärilleen.
Nuori isäntä asteli nopeasti, pää kumarassa, katse tähdättynä maahan.
Silloin tällöin risahti lasinen pullonkaula säpäleiksi hänen jalkansa
alla. Niin, niin, ei tee enää mieli tälle puolelle. Olkoon vain
käymättä koko puoli!
* * * * *
Lumian rusthollarin hautajaisissa olivat pitäjäläiset kaikki koolla ja
pastori Sand siunasi ruumiin. Haudalta tullessa odotti Lumiassa komea
päivällinen suuressa pirtissä, joka oli koristettu kuusilla. Juha oli
pitkin päivää huomaavinaan, että pastori häntä tarkasti, ikään kuin
hänellä olisi ollut paha mielessä. Ja kauppias kieppui yhtä mittaa
papin, vallesmannin ja Nylanderin ympärillä. Juha meni vaistomaisesti
heidän tieltään -- olkoot kuinka tahtovat! Kaipa kauppias on heille
puhunut kaikki tyynni -- puhukoon!
Varsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi,
että pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi
hänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana,
toisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin
ihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.
Juha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan
että hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi
juuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat
punaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.
Juha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi
ja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän.
Mutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin
pastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.
Eräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä
Tulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän
päässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja
Juhan kasvoille läikähti verta.
-- Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja
suupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.
Juhan katse oli avonainen ja hämmästynyt.
-- Jaa pappilaanko?... Ei ole sattunut asiaa.
-- Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin
puhdistukselle...
Juha ei ymmärtänyt.
-- Mille puhdistukselle? kysyi hän.
-- No, kun isäntä on käynyt tekemässä puhdasta Tulettänessä ja kun
Joutsian oman pojan on täytynyt muuttaa pois kotitalosta ja kun...
Nyt Juha ymmärsi ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi.
-- Niin, jatkoi pastori ja sanat tulivat sihisten hampaitten välitse,
-- niin, miksei pappilassakin olisi kannattanut käydä? Korkeita
tunkioitahan pappilan raitilla on.
-- Mitäs pastori nyt pilkkaa, sai Juha vihdoin suustaan. -- Enhän minä
pyri kenenkään raitteja puhdistamaan. Kunhan saisin nämä omanikin...
Mutta pastori ei tiedä... No niin, sama se on! Voinhan minä sen
sanoakin: se on sellainen kova kontrahti painamassa tätä Joutsiaa, että
joka sitä vastaan mielii taistella, saa panna kovan kovaa vastaan.
Pastorin oma nimi on sen kontrahdin alla. Että mitä ajattelittekin,
hengen mies, silloin kun sellaiseen paperiin panitte nimenne.
Juha katseli pastoriin herkeämättä ja käsi oli nyrkkinä hänen
taskussaan. Hän oli niin kauan hautonut mielessään sitä asiaa ja
hän oli niin paljon kärsinyt sen kontrahdin tähden, että hän oikein
kevennyksekseen kerrankin sanoi tämän pastorille. Toki hän odotti, että
pastori kalpenisi tai edes häpeäisi. Mutta pastori rupesi nauramaan.
-- "Hengen mies"... hoki hän ja ääni tuli taasen sihisten hampaiden
välitse. -- Vai eikö "hengen mies" saisi auttaa seurakuntalaisiaan
maallisissakin asioissa? Vai eikö "hengen mies" saisi todistaa
paperissa, joka asianomaisten molemminpuolisesta tahdosta tehdään?...
Mitä?
-- Mutta meidän vanha isäntä oli humalassa, kun se paperi tehtiin...
-- Kuka sen on sanonut? Selvällä päällä me kaikki olimme, vaikka äijää
sitten jälkeenpäin on yllytetty. Kyllä vanha isäntä sen tietää yhtä
hyvin kuin minäkin... Mutta mitähän me näistä asioista puhumme! Me
kaksi emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä. Me olemme niinkuin tuli ja
vesi.
-- Niinkuin tuli ja vesi, toisti Juha. -- Vesi sammuttaa tulen...
-- Niin, sanoi pappi, -- mutta liekit voivat myöskin niellä
vesitilkkasen.
Juha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret,
hoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.
-- Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi
pastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle
isännälle edes kättään.
Juha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti...?
Tuli ja vesi... Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy
olevan ainaista sotaa, siitä ei pääse...
Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä
uskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha
veljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa
jyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti
parhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta
yritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa
sitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan,
etteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia
ymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun
Saarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.
-- Koskas sinne pitäisi tulla? kysyi Juha.
-- Niin sanottiin että tänään.
-- Mutta johan nyt tulee ilta.
-- Jaa, niin sanottiin.
Voi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan
Janne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se
oli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!
-- Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja
veri kuohahti hänen kasvoilleen.
Tuskin hän olisi niitä sanoja tullut lausuneeksi, jollei veli, Rason
isäntä, olisi seisonut ääressä. Kalle oli aina pitänyt herroja
vertaisinaan tai alempana itseään.
-- Huomenna minä voisin tulla, kun kuitenkin on mentävä myllyyn, jatkoi
Juha. -- Mikä nyt sitten on niin kiireellinen asia?
-- Sitä en minä tiedä, mutta niin käskettiin sanoa, että heti paikalla
Saarlaan...
Nyt suuttui Rason rusthollari.
-- Sano, senkin riikinkukko, majurille, että jos on asiaa, niin tulkoon
tänne. Tie on yhtä pitkä Saarlasta Joutsiaan kuin Joutsiasta Saarlaan.
-- Sellaisen sananko minä vien? kysyi kuski niska kenossa ja piteli
hevosta, joka malttamattomasti kaapi maata.
-- Juuri sellaisen, sanoi Rason isäntä.
Mutta tuskin oli kuski kadonnut, kun Juhaa rupesi kaduttamaan.
-- Jopa minä nyt taisin olla hävytön. Mikä minun nyt pani sanomaan
sillä lailla!
-- Se tekee niille hyvää! Opeta sinä ajoissa majurille, kuinka ihmisiä
on kohdeltava!
Miehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan
hiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut
puhunut mitään.
Turhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli
päähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan
käskemään tottuneiden mieleen.
Oli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet
vaatteet -- Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin
hautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää
kokonaisen puvun -- ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut
käynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin
ehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle
oli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa
ja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin
pientä sopimatonta pilaa. Ja sitten -- niin, sitten hänellä suorastaan
ei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä
Editha-rouvan silmien edessä.
Oli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli
tupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin
majurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut -- he puhuivat
hevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut
ensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista
ja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia
juttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän
istui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot
surumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.
Pian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää,
että Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja
Magnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan
kasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas
menivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.
Hän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon
suuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia.
Iho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin
ennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta.
Pastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli
sanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään
rakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva
jätti huoneen -- hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat
molemmat kuin savupiiput.
-- Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. --
On se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää
kaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt
Saarlan viljakauppoja.
-- Ja poikaan voi luottaa?
-- Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki
säntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.
-- Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, -- että jos joskus
unohtuisi toverien seuraan.
-- Ymmärrän kyllä. Mutta se on niin ihmeellinen poika, ettei sillä
ole tovereita. Siihen vaikuttaa ehkä, että hän on käynyt koulua
Helsingissä, mutta onhan hän iloinen poika -- hänellähän voisi olla
tovereita. Mutta hän on vain niin kiinnostunut maatöistä ja... niin,
hän seurustelee liiaksikin renkien kanssa. Editha varsinkin on ollut
siitä hyvin pahoillaan.
Viimeiset sanat majuri lausui kuiskaten ja katseli ympärilleen.
-- En minä puolestani ole viitsinyt ottaa häntä siitä kovalle, jatkoi
hän samassa, -- kun vanhenee, niin viisastuu!
Pastori istui mukavassa suuressa nojatuolissa vastapäätä majuria ja
seurasi savuja, jotka sinisinä kiemuroina nousivat ylöspäin. Häneltä
ei puuttunut mitään muuta kuin että hän hartaasti olisi halunnut
ottaa kauluksen kaulastaan. Se oli niin kova ja se syöpyi syvälle
lihavaan leukaan, kun yritti istua mukavasti. Äkkiä nousi hänen
eteensä Magnus Ståhlen kuva -- miten lie noussutkin! Kai siksi, että
isä juuri oli puhunut pojastaan. Pitkä laiha poika... ei mitään
sukulaisuutta ylhäisen äidin kanssa eikä liioin mitään yhtäläisyyttä
nautinnonhimoisen isän kanssa. Silmät harmaat, rotevaa tekoa, tukka
pystyssä... Ja samassa nousi pojan rinnalle Juha Kustaanpojan, Joutsian
nuoren isännän hahmo. Mikä ihme ne toikin rinnan nuo kaksi aivan
erilaista ihmistä! Ja kuitenkin -- niissä oli jotakin samanlaista,
jotakin yhteistä -- ties taivas, mitä. Hän oli jo tuntenut sitä siellä
Rason häissä, vaikkei tunne ollut puhjennut selväksi ajatukseksi.
-- Se se on omituinen otus, se Joutsian nuori isäntä, virkkoi hän äkkiä
majurille. -- Tottahan veli muistaa?... Se, jonka häissä olimme yhdessä
viime kesänä...
-- No, kuinka niin? Eikö se ole ihan tavallinen kelpo talonpoika?
-- On kyllä. On liiankin kelpo, sillä hän näkyy aikovan ruveta
harjoittamaan jonkinlaista reformaattorintointa pitäjässä. Hän
ahdistelee esimerkiksi Hallbomia...
-- Se tekee hyvää sille lurjukselle... sanoi majuri ja nauroi.
-- Tekisi kyllä, jos...
Samassa katkaisi pastori lauseensa ja korjautui kohteliaampaan
asentoon, sillä ovelle, savujen taakse ilmestyi Editha-rouva.
-- Gösta, virkkoi hän tyynellä, sointuvalla äänellään.
-- Vouti tahtoisi sinua tavata.
-- Jahah, sanoi majuri ja nousi. -- Minun pitääkin lähteä vähän ulos,
puhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!
Kun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen,
jonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme
pehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät
pitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet
pyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään.
Pastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi
saliin.
Se oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta
päästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa
kristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla
päällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa
vastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla
posliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori
hyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.
Editha istui soittokoneen ääreen -- kuinka tuttu se oli sekin! -- avasi
kannen ja kääntyi pastoriin päin.
-- Mitä otamme? sanoi hän ja hymyili.
Siinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen
lumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen
kuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.
-- Editha, Editha! pääsi Jakob Sandilta tukahdutetusti...
Hän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta
Editha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.
Seurasi tuttu alkusoitto... Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin
kohtalon.
Editha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen
takanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen,
joka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja
kukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde
heijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun
monisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.
Jakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne
synnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan,
jokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen
syntinsä olivat annetut anteeksi?... Tuttu, rakastettu ääni värisi
ikään kuin kaukaa ja kutsuen... Editha, Editha, kuollaan yhdessä,
noustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen...!
Hänen piti yhtyä lauluun ja hän avasi huulensa...
Käheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa
romua!
Editha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän
pastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.
Pastori piteli käsiä kasvoillaan ja hengitti läähättäen.
Oli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki
edessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet,
huulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta
olisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä
raunio oli koko mies!...
Pastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka
rinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut
nainen, kylmä ja eloton...
Ilta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille
seinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa
kauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen
ja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että
laulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä
väliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota
tulijätön tuhasta.
-- Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi
hitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.
Mutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle,
joka lepäsi sylissä.
-- Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti
omaa ääntään.
Ja kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan
istuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän
sielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.
Heille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että
navetalta tuli sisään.
-- No, pastori, huusi hän reippaasti, -- mitä sinun pitikään kertoa
Joutsian nuoresta isännästä!
Silloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha
Kustaanpoikaa. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi
kaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus
olisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain,
itsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen
maailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen
rutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa
Rason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen
huudahduksen.
-- Minä odotan vain, kiihtyi pastori, -- koska hän tulee mestaroimaan
minunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen
ruumiinkantajankasvonsa.
-- Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä
pitäjästä! huudahti Editha-rouva.
-- Miten hänet saisi... jolleivät velkamiehet suostuisi hätyyttämään!
-- Se on oikein sellaisen uudenaikaisen talonpojan perikuva --
sellaisen leveän, raa'an, itsetietoisen talonpojan!
He ärsyttivät toisiaan ja kiihtyivät kiihtymistään. Sillä he olivat
epätoivoissaan, kohtalo kuristi heitä kurkusta ja heidän tuskaansa
ikään kuin lievensi, kun he puolestaan saivat kuristaa jotakin toista.
Ei armahtanut elämä heitä -- eivät tahtoneet hekään armahtaa! Siksi he
sättivät Joutsian isäntää.
Majuri oli aivan hämmästyksissään.
-- Minä, totta puhuen, tuskin muistan, minkänäköinen hän onkaan, sanoi
hän.
-- Minäpä tahtoisin hänet nähdä, pääsi Edithalta kalseasti.
Ja Editha-rouva keksi, että Joutsian isäntää lähetettäisiin hakemaan.
-- Älä nyt ole lapsellinen, sanoi majuri. -- Ei ole sanottu, että hän
tulisikaan.
-- Eikö hän tulisi? leimahti Editha-rouva. -- Eikö hän tulisi, jos me
lähettäisimme hakemaan?
-- Ei tulisi! vakuutti Sand.
-- Tulisi kyllä, jos minä lähettäisin noutamaan, selitti majuri.
-- Ei tulisi! vakuutti Sand yhä.
Jo kiihtyi majurikin.
-- Hän tulee, jos minä tahdon, mutta minusta on turhaa häntä kutsua,
kun ei hänelle ole asiaa.
-- Koetetaan! rukoili Editha. -- Minä tahtoisin nähdä, uskaltaisiko hän
meitä vastustaa.
He kiistelivät puolen tuntisen.
Kuski lähetettiin Joutsiaan.
Tietäähän sen, että Saarlan herrasväet suuttuivat Joutsian isännälle.
Asia tuli vielä mutkikkaammaksi sen vuoksi, että Magnus kotiin
palatessaan asettui isännän puolelle.
Veljekset Juha ja Kalle eivät koskaan saaneet tietää, mitä asiaa
Saarlan herralla olisi ollut Joutsian isännälle. Mutta pian alkoi
Joutsiassa lappaa miehiä, jotka sanoivat asiansa suoraan silmiin.
Ensin tuli rikkaan Heikkilän isäntä. Hän tuli sanomaan irti lainaa.
Juha hätääntyi hiukan ja hänen poskipäänsä rupesivat hohtamaan. Hänestä
oli vastenmielistä aina pyytää apua Kallelta. Mutta mikäpä auttoi!
Tuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli
toinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.
Silloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani
kiristämään kaikki yhtaikaa?... Kunhan ei olisi kauppias tai pappi
yllyttänyt heitä!
Kolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta,
ja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha
paikalla, mitä hän tahtoi.
Lautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän
rakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha,
kuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä...
Mutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet,
niin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut
Tulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja
vahingoittaa lankoa.
Juha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä
luistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä
ja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai
sanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys
tuhansista ruplista.
Juhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään
paisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut
itsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän
vihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin.
Kun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat
alituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.
Hän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä -- viha
teki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä.
Mutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha
vain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi
verta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet
lapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että
he isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin
kielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa
kivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita
tai variksia... Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja
Hallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että
kun lankeaisikin niskansa nurin!
Ei saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut,
että Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin
kuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai
parku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias
vaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan... Jos väsyneenä heitti sänkyyn
ruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin
kauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan
ostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen... kaksitoista...
viisitoista... yksikolmatta... laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon
tuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt
tekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää
vatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki
astiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän
Hallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!
Juha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen
ajatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen?
Kuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen
tunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat
silmät?
On se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän
navetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon,
jossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa
vihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä,
miten vaivalloinen talvi on ollut.
Navetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu
touhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät
jo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee
pitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla
vartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin
hulluina ilosta.
Juha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden
jälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa,
mutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee,
ryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen
alla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena.
Vaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!
Äkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei
rauhaa koskaan...
Ne tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä.
Se nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias
Hallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi
roikkuen pyörissä.
Hei, hei -- se se on menoa! Mennään kuin viimeistä päivää pakoon.
Salamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin
tulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle
valmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!...
Ajatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat,
sammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.
Onko tuo nyt ihminen, joka tuolla tulee? Itse piru se on... Mene, mene
mäsäksi horhaan...! Juha siirtyy syrjään ja päästää hevosen tieltään.
Se karkaa täyttä laukkaa mäen päälle, miehet huutavat ja piiska
heiluu...
Nyt... nyt ne kumminkin menivät! Nyt niistä kumminkin pääsi!
Juhan korvissa kohisee ja pauhaa. Hän käy kiinni päähänsä ja pitelee
sitä, ettei se halkeaisi... Kuluu hyvän aikaa, ennen kuin hän uskaltaa
nostaa silmiään.
Sinisenä kaartuu silloin taivas hänen päänsä päällä, leivoset nousevat
pyöreinä pisteinä korkeuteen, niiden laulu helkkää, ikään kuin niiden
suista putoilisi hopeaa. Juhlallisena kohisee lähde Jyrmän ahteen alla.
Mitä hän on tehnyt? Mihin he joutuivat? Juha kauhistuu sitä
ajatellessaan. Ajoivatko he nurin eikä hän ehkäissyt? Hän päinvastoin
toivotti heille kuolemaa. Hän teki jo murhateon sydämessään...
Entä jos he ovat nurin niskoin horhassa. Silloin... silloin on hän
kadotuksen oma.
Päätään pidellen hän karkaa mäelle, katsahtaa horhaan. Ei mitään!
Harmaa pensasrytö on ennallaan ja lähde pulppuaa iloisesti. He ovat
pelastuneet.
Juha pyyhkii hikeä otsaltaan ja istuutuu kivelle tien viereen. Mistä,
mistä ovat häneen tulleet nämä hirveät ajatukset? Eihän hän milloinkaan
ennen suonut ihmisille pahaa. Hän ei edes ajatellutkaan toisista pahaa.
Ja nyt kulkee hän murha mielessä...
Hänen päänsä painui käsien varaan ja hän itki.
Jumala on pannut hänelle ristin eikä hän tahdo sitä kantaa. Hän ei
tahdo muistaa, mitä Herra sanassaan sanoo: "Minun on tuomio." Ja hän on
unohtanut, että tuhat vuotta on Herran edessä kuin yksi päivä.
Juha liitti kädet ristiin ja rukoili.
Pitkien, pitkien aikojen perästä tunsi hän taasen Jumalan läsnäolo.