Annastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin
puhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin
pelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin
olisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan
vaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut
päivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa.
Annastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja
kiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät
kaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin
paljon karvautta, että lopulta... Niin, ei sitä osannut ajatellakaan,
mitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta
hän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat
"kolmekymmentäkaksi vuotta".
Ei vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta
hoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin,
mutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi
poispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se
ihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä
tapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa
kolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä
kopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti
hänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella
juuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli
kestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.
Sitä varmaan Juha mietti yöt, päivät. Se häntä painoi, se kontrahti!
Kerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa
istuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön
heidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui
lohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.
-- Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. -- Ei täällä voi hankkia
mitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.
-- No, liikenee sitä Rasosta! sanoi veli leveästi.
-- Ei ole viljaa myydä. Mistä rahaa maksuihin?
-- Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi
vuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa...
-- Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä,
miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän
minä tässä olen kituuttanut, mutta...
Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha
oli sentään ollut kovin hyvä!
-- Kestäisipä kontrahti... vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui
Juha, -- niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä
toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat
parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä,
vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden
päivää.
-- Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, -- johan sinä rupeat vallan
raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä
puhut kuin olisit vankina.
-- Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun
minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!
-- Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan
lapsesi sitten nauttia vapautta.
Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken
perästä hän puhkesi sanomaan:
-- En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari,
jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi...
Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut
isännyyteensä!
Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku
kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo
mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle
ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat -- mitäpä lohdutusta
vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän
aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.
Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei
ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa
oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei
hän Juhaa kiusaisi... Jos muuttaisi Rasoon...! Mutta hän ei saisi
asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan
aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka
kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään
Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras
paikka se olisi hänelle sittenkin... Ja kaikista pahinta olisi Rason
mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias
sen vihdoin korjaa...
Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen
oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut
niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun
piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää
sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran
piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen:
"Saisinko minäkin sitä sumppivettä!" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän
koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi
hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.
Juha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.
Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle
tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina
kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen
käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan
juovan kahvia moneen aikaan.
-- Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.
Annastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.
Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta
pannusta ja vei vaimolleen.
-- Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.
Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin
heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän
taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen
kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla
sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa
viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä
se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan
luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste.
Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä,
niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä
hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan.
Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.
Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun
pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat
märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita
pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit
hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet
pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat
olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa.
Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä
kaikenlaisia hauskoja kaskuja.
Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan
hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren
taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen.
Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat... Isoäiti oli muistanut
sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi
tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja
tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.
Silmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.
-- Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu
ja muutenkin liikkuu kuin mies. -- Taisivat tytöt hyvinkin olla
menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.
-- Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. -- Mutta
Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.
-- Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni
rukkinsa äärestä.
Häntä peloittaa niin että silmät katsovat suurina päässä.
Nuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän
veistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen
terää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.
-- Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka
muistaa Rason aikoja. -- Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.
Juha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole
varaa sanomien pitoon!
-- Ei tullut tilatuksi, vastaa hän. -- Tilataan jahka ehditään.
Pastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja
Simolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan
aina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea,
vaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova
hyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi
sotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja
kohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki
ne muut.
Simolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan,
sillä Simola on ollut vankka talo.
-- Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut,
puhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.
-- Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan
vuotta tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.
Vaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään.
Tuumitaan maailman menoa.
-- Sitä emäntää minun tulee enimmän surku, virkkaa Ville.
-- Se on sen kotitalo! sanoo Eprami.
-- Ja niin hyvä mies olisi muuten se Simolakin...
-- Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa
permantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa!
Ikään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti
maahan.
-- Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. -- Viina on hyvää ja
terveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti.
Mutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja
tekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan,
vaikka miten paljon joisi.
-- Perästä kuuluu, sanoo Manu. -- Minä en usko ennen kuin näen.
-- Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi
laittaa.
-- Koska hän sen laittaa?
-- Paraikaa hän on puuhassa.
Isäntä nostaa päätään.
-- Mistä te sen olette kuulleet?
-- Kaupungissa puhuivat.
-- Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa
ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty
humalassa.
Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta
hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee
kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin...
Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan.
Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi
sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä
vihainen tuli.
Keskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.
-- Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?... Kyllä minä
niille näytän!
Juha tuli luo ja pyyteli sisään.
-- En minä sinusta, ähisi Santtu, -- sinä tulet itse minun perässäni.
Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä
tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin
tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa,
jollet sinä... Se on perkele ja se on punainen!... Itse sinä sen olet
sanonut... Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee...
kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla...
Tulettänen perkele huutaa taloni... Se on sinun syysi, peijakas...
Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.
Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.
Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli
kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä.
Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten
oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin
häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja
antaa toisen haukkua kuin koiran.
-- Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä.
-- Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä
itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!
-- Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas
hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot,
mustat vaatteet. -- Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että
minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari
tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!... Silloin
ei ollut talossa yhtään velkaa... ja nyt menee talo! Se sen ostaa se
kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on
sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika... sinä toimitit krouvin tänne...
Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat... vaikka vasta viimeisellä
tuomiolla... Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!
Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta
ja joka huutaa hädissään.
Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen
ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä
lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu
paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet
tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa
Tulettäneen.
Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei
Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.
Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että
hänen pitää sinne mennä?
"Vievät ne sinultakin talon!" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa
olisi vingutettu... Kai ne vievät... Kai ne vievät... Juhan pintaa
karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan
kotitalo.
Vanha Joutsia nauroi portailla.
-- Juha, kuules, huusi hän, -- mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule
tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.
Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä
päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat
herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava
nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon
eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla.
On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä
parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja
kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat...
Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten
kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa
seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on
ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä
kodissa hiljakseen...
Pakene, pakene, poika!
Joudu kotiin!
Se on kuin Helenan ääni... Tai Marjaanan ääni... He huutavat kaikki...
Sisaret kutsuvat kotiin...
Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat... Täytyy riuhtaista jalat
maasta. Pakoon, pakoon!
Äkkiä Juha huomaa missä hän on.
Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on
kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat
märät ja kankeat kylmästä.
Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, -- että kauppias
vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman
taloilla?... Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän
viinanpolttoajan... Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut
talot täälläpäin... Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja
Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä
elämöi...
Ihan tässä menee sekaisin!
Juha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän
keittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä
riippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia --
kaikki hänen isännyytensä merkit.
Niin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut
toinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää
ainaisessa sodassa!
Ajatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin
lukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät
vasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat
pöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi
tavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi
gästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by... Sitä
paperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja
alla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja
Liljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat
kaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima
häradshöstetinget... Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä
koettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.
Jos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua
siitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan
hän selvästi, mitä siinä oli... Niin, siinä annetaan Hallpumille
oikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten
mainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia
sanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä
torp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä
on tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä
pykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi
tynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä
perunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen
puoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan.
Toinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki
kestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan
eteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan
hollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden
uunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi
rakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari
ja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta
metsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym.
tarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa
siten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja
neljäntenä 50.
Kolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet.
Jos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla
kustannuksellaan.
Neljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle,
kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.
Viides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa
vuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen
ne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat
velvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.
Kuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion
halki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.
Seitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen
maksettava kaiken kaikkiaan 5 hopearuplaa vuodessa, ja on hän sitä
paitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää
tämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon
vuotta... Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole
ymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi.
Saatikka sitten Juha. Niin, niin se on!
Siinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta
ajatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain
yltymään.
Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan...! Jos niiden
kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus
mennyt -- jäljellä ukko-rahjus.
Ja koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!
Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja
hampaansa!... Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa,
kun sellaisia ajattelee! Jumala...! Eikö sinulla ole yhtään armoa...?
Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!
Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata
kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista
kovinta.
Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa.
Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut
kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä
hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin
huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja
niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat
narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!... Eikä Annastiina enää
saanut olluksi, vaan raotti ovea...
Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti.
Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni.
Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt,
juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai
jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä
silmänsä ja nosti päätään.
Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja
Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.
-- Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. -- Sinä menet vallan sekaisin,
jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä
mihinkään pääse!
Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän
kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän
sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen
mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa
kuin nuhteet.
Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet
kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä
voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.
Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois.
Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta
tuntuisi muuttaa pois... Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän
joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.
Annastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.
-- Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, --
ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin
mukava täällä.
Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista
ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.
-- Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. -- Ja kyllähän siellä voisi
olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.
Paljon Simolaan näkyi menevän väkeä.
Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että
hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi
mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli
nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee
riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei
olisi uskonut.
He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten
ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin
sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.
-- No, sanoi hän vihdoin, -- kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?
-- Talonko? huudahti Hallpumi. -- Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä
minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä.
Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia...
Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä
takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi
kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta
nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla
painetuiksi hänen sieluunsa.
-- Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. -- Olipa se
oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.
Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen
tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian
kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.
Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli.
Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet
siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät
tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili
tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa,
jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi
ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin.
Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen:
taloni vievät! taloni vievät!
Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen
mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä
-- minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella,
tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä
olen toisenlainen kuin muut?
Hän ei osannut vastata kysymyksiinsä.
Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa
rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui
ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa,
mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi
yksinään matkaa kotiin päin.
Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan
toista maata. Kalle on iloinen -- ja iloinen minäkin olin ennen.
Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa -- mikä se
oikeastaan on?
Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei
sitä ollut.
-- Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen
huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen... Kun minun aina
on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa
katselin... Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla
lähtisin?
Ja Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.
Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku
toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!
Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se
tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava
kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen
onnettomuutta.
* * * * *
Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä
mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.
-- Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.
Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun
hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa
missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.
-- Menisit nyt, sanoi Annastiina, -- joskus Tulettäneen. Näkisit
ihmisiä ja virkistyisit vähän.
Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt.
Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän
oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.
Hänellä oli paha, onneton luonto.
Silloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad
eräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.
Istuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat
juteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.
-- Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä
kysyessään.
Juha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että
Helenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen
takana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut
itsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan
rouva-vainajan kanssa -- eikö pastori ollut kuullut mitään näistä
asioista vai koiruuttaanko hän kysyi?
Puna leimahti Juhan kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:
-- Ei mitään liiemmäisiä.
-- Joko on tiedossa perillisiä? jatkoi pastori ja nauroi taasen.
Suonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi.
Mutta hän sai sentään vastatuksi:
-- Ei maar vielä...
Pastoria suututti vastauksen lyhyys ja väkinäinen ilme Juhan kasvoissa.
Juha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti
heitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin
olisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät
he tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti
heidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.
-- Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, -- mikä
ikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu
hammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään
elämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista
elämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta... Äh, en minä jaksa sitä
katsella!
-- Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad.
-- Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi
suorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja.
Nimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän
minä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää
hauskan illan! Hahhahhah!
-- Äh! sanoi pappi. -- Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan.
Sinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että
tukahuttaa... Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään
päin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla
tyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita -- se on oikein ihmisen
irvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on
pahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.
-- Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut
vanhan isännän kanssa.
Juha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken
aikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan
häntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he
riitelivät.
-- Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen.
-- Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen
varasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa,
harmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal'avita, pahin juopporenttu,
pahin varas on minulle mieluisampi...
-- No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad.
-- Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin
lammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.
-- Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on
jo ehtinyt pilata monen hetken minulta... Minä huomaan, etten voi
kärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina
on vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan
huutokaupassa? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä
aidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa
kodissaan.
-- Että nyt viitsitte! huusi Nylander suomeksi.
-- Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan.
-- Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.
-- Ne hullut, selitti Nylander, -- riitelevät siitä, onko parempi että
seurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.
Juha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin,
vuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti
tunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.
-- Eipäs olekaan, huudahti nimismies, -- kysymys siitä. Vaan pastori
tässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä
kuin itsevanhurskas ihminen.
Pastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen
kummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän
nauroi.
-- Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. -- Mutta syntisen
täytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.
-- Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander.
-- Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat...
Tahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa
päätä hautajaisiin...?
Nylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse
nauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat
jääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan
toisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä
ylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea
hämmästynyt.
Mitä... mitä ihmettä pastori tarkoitti?
Juhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni
ja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:
-- Mitä pastori katselee?
Pastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää
nuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet
värähtelivät.
-- Eikö ole lupa katsella?
Juha kävi hämilleen.
-- Totta kai... Eihän silmä osaa vie. Mutta minä ajattelin vain...
Herrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä
ja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat
oikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori
oli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?... Vaikka koko se sanakiista
olisi tarkoittanut häntä!... Häntäkö he pitivät roistona, vai
olisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?
Juha ei ymmärtänyt.
* * * * *
Pari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan
vuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi,
että Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.
Siinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä
viittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle
mourusi ja naukui kuin vanha kissa.
-- Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa... niin kovassa kuin se
raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen
kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne
jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää -- eivät maksa!...
Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan
-- kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä
annetaan!
Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän
vilkuili ympärilleen ja naukui:
-- Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan
minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se
nousikaan?... Jaa, no ei se sitten kallis ollut... Kuuluu taas se
emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että
se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä
lailla joutuivat pois talosta...
Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee
mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on
täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi,
jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset
kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.
* * * * *
Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella
kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin
häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja
kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja
kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli
antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.
Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt
syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet,
pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti
pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.
Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi
riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi
nuorta isäntää minkä kerkisi.
Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka
kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai
Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.
Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia,
mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin,
hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:
-- Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja
lyön sinulta kintut poikki.
-- Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni
vastaan. -- Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.
Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa
kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi
hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan
hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni,
ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!
Ei vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.
-- Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta
tuosta! nalkutti hän. -- Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin
tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme
köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää
ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei
anna pois edes hollitupaa!
Mitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!
-- Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. -- Jollei sinussa ole miestä, niin
ehkä vielä olisi minussa!
Ja hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.
Se oli se kontrahti, joka piteli... Jos, jos saisikin hävitetyksi
koko kontrahdin... Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi
sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan --
viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa
viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.
Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!
Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota
Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä
paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!
Eerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä.
Simolan Santtu -- hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä
tuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!... Eerikki
Aaprahaminpoika oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili
tarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa,
tupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan
vaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!...
Mutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi
pysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän
päätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui
kontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän
ollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi,
sitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan
unohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut
kaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.
Vanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki
eteenpäin.
Silloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen
vedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa,
jolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.
Sinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että
nyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!
Sattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei
edes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin
väet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt
oljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä
ja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen,
selin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.
-- Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin
ajan perästä.
-- Eivät ne uudet koskaan vedä vertoja vanhoille, vastasi Joutsia
lyhyesti.
Ja siihen keskustelu katkesi. Tuuli vinkui nurkissa, lapsi itki seinän
takana.
-- Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen
puutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, -- kun on malttanut pysyä
poissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi
täällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!
-- Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, -- on sinulla varaa
juottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!
Kauppias naurahti ja koetti ymmärtää pistoksen vain pilapuheeksi.
-- Niin kai! sanoi hän.
-- Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani
vanhus ilkeästi.
-- Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. -- Johan minä tässä
asun.
-- Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen
päässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.
Isännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli
kauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi
kasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi,
täytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.
-- Soh, juo pois eläkä kronise! sanoi hän ja hänen silmänsä kiiluivat.
-- Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku
ja sanoja tuli kuin pussin suusta.
-- Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos,
punainen perkele!
Vanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän
kouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän
vimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin -- mutta piironki pysyi
suljettuna kuin tulevaisuus.
Huoneessa syntyi aika rytinä.
Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun
lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja
tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku
kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:
-- Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja
loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!
Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto
oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta
läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin
parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin.
Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia
kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt
hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi
häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja
tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki.
Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti... Saakeli...!
-- Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. -- Kääntäkäämme mielemme
maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin
eteen. Etkö tahtoisi pappia?
-- Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei
poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa
itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. -- Vai Santiko minun
pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on
samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan
kattilassa kuin minä... Iijiijiijii...
Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan
sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta
ei siitä ollut apua!
-- Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. -- Menkää katsomaan
eikö jo tule...!
Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja
luunvikoja.
-- Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli
pienessä porstuanperäkamarissa.
-- Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin
itsekseen. -- Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää,
lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka
ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.
Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin.
Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta
paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti... Ääneti söivät
väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille
ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei
hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa!
Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti
kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle -- siellä temmelsi tuuli, lumi
lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin
paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin
pari askelta eteensä.
Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja
nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi
kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli
suuttui silmittömästi Hallpumille.
-- Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. -- Kyllä se
nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin
suuhuni.
Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain
kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.
-- Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.
Ei hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä
sinutellut.
-- Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan!
mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli
lämmitetty päivälliseltä.
Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan
kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä
kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä
siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli
lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha
koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta
harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan
oven ja astui kuistille.
Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului
yhä hiljaista voivotusta: "aa... aa... aa..." tai valittavaa: "ja
sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja
töitämme... Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme..."
Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui
penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.
-- Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.
-- On kai taas jäänyt juomaan.
Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli
pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin
raskaalta, että... että...
Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin
väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja
otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle -- se painoi! Se se oli
kuin tulinen rauta -- se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä
tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla
puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti
tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.
Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty.
"Utrak ur protokol fört vit..." äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo
ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät
kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne
tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.
Äkkiä Annastiina raotti ovea.
Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja
katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan
kasvot olivat ihan itkettyneet.
-- Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli
omituisen kalsea.
Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain
takaisin ja painoi oven lukkoon.
Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa
täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut,
mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun
hänen piti puhua, oli tulla itku.
-- Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. --
Muutetaan pois Rasoon... Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin
päällä virut... Ja minäkin jo väsyn...
Ja siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.
Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli
päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli
pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän
sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset
housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.
Mitähän se vaimo nyt sanoi...? Muuttaa pois täältä!... Tarkoittikohan
mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän
todella itse saanut kyllänsä?... Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei
hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli
tehnyt sellaisen päätöksen.
Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.
Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.
Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,
että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.
-- Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. -- Mitä sinä muuttamisesta puhut.
Enhän minä muuttaa tahdo.
-- Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella... Minä olen
väsynyt.
Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä
itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.
-- Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista,
sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, -- ja että Hallpumska lukitsee
noita aittoja...
Juha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi
itkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.
Juha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta
ei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.
Olisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että
Annastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut
hyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?