VI

Kuka oli Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hän, joka oli musta kuin

paholainen ja jonka ääni oli halkaisemaisillaan pienen puukirkon?

Niin, kuka oli Jakob Sand?

Hän oli pienenä jäänyt orvoksi köyhistä vanhemmistaan ja rikas

sukulaisperhe oli ottanut hänet kasvatikseen. Hänestä kasvoi kaunis

ja vilkas poika, eikä hän suotta ollut lukkarin lapsi -- ääni hänellä

oli sellainen, että vanhat ihmiset jo aikoja siten olivat ennustaneet

hänelle kuolemaa. Hän lauloi jo ennen kuin osasi puhua.

Hän herätti huomiota minne vain tuli. Hän oli hilpeä ja vallaton, vapaa

käytökseltään ja sukkela suustaan. Hän oli kaikkien tätien suosikki ja

monen tytön ensi lempi. Mutta setä, joka hänet oli kasvattanut, toivoi

hänestä suurta. Valtiomiestä setä hänestä odotti -- Suomi tarvitsi

juuri sellaista, joka osaisi liikkua suuressa maailmassa, puhua puuta

heinää kauniissa muodossa, mairitella naisia ja yletä ylenemistään...

Nuori Jakob tunsi itsekin mahtinsa. Hän otti aivan tietoisesti vastaan

tätien huolenpidon ja nuorten naisten hymyilyt. Hän käyttäytyi

voittajana tanssiaisissa ja sankarina kutsuissa. Mutta tämän ohella oli

hänessä jokin herttainen elämänhalu, joka miedonsi voitonvarmuutta ja

itsetietoisuutta. Yksi piirre hänen luonteestaan puuttui, joka teki,

etteivät sedän loistavat suunnitelmat häntä houkutelleet. Hän ei ollut

kunnianhimoinen. Hän otti mielellään vastaan, mitä hänelle valmiina

annettiin, mutta hän ei ponnistellut tavoittaakseen onnea. Eikä onni

useinkaan tule ilman muuta. Se pysyttelee tavallisesti varustusten

takana ja ihmisen täytyy lähteä sitä valloittamaan ja voittamaan.

Mahdollisesti Jakob Sand olisi ottanut vastaan loistavan aseman ja

ehkä pystynyt pitelemään siitä kiinnikin, jos hänen kasvatusisänsä

olisi tuonut sen hänen käsiinsä. Mutta sattui jotakin, joka muutti koko

miehen: hän rakastui. Ja sen jälkeen hänelle ei enää ollut muuta nimeä

taivaassa eikä maan päällä kuin nimi Editha.

Editha-neiti oli vasta kuudentoista vanha, kun heidän tiensä veivät

yhteen. Jakob Sand oli kuullut hänen nimeään mainittavan ja tyttö oli

kuullut mainittavan Jakob Sandin nimeä. Sillä molemmat olivat pienen

kotikaupunkinsa tähtiä. Mutta vasta nyt he näkivät toisensa. Silloin

Editha oli jo toisen kihlattu morsian ja häihin oli vain muutama päivä.

Heidät pantiin kahden puolen soittokonetta salissa, jossa kruunut

paloivat, lasit kilisivät ja silkki kahisi. Heidän piti laulaa duetto,

jossa kuvattiin, kuinka ruskot välkkyvät alloilla, kuinka myrsky herää,

nousee ja tärisyttää voimallaan meret ja maat... Laulu loppui sanoihin:

"silloin, silloin riennä oi armaasi syliin..."

Editha oli korkeavartinen, sorja ja suora, iho kellahtava ja puhdas,

sieraimet läpikuultavat, huulet punaiset, kulmakarvat kuin mustalla

liidulla piirretyt, hiukset tummat, laheat, silmät syvät ja siniset

kuin meri. Hän tuntui puhtaalta, ujolta, luoksepääsemättömältä. Hän

ei ollut lämmin. Hänessä nukkui jokunen maailma, jota hän ei varmaan

itsekään aavistanut olevan. Hänessä oli jotakin ylhäistä ja kirkasta,

joka teki, että hän vaikutti kuin nuori kuusi huurteessa. Mutta samalla

hänessä kuitenkin oli jotakin, joka kutsui luokseen ja houkutteli,

hyväili ja hurmasi. Hän oli kuin valkoinen lilja, jonka lehdet ovat

niin läpikuultavan kirkkaat, ettei niihin raski käsin kajota, ja joka

kuitenkin lemuaa pyörryttävästi ja juovuttavasti. Varsinkin laulaessa

värisi äänessä, silmissä, koko olennossa uinuva, ihmeellinen maailma.

Oli kuin olisi raotettu ovea johonkin pyhään... Ensin tuijotti hänen

katseensa jonnekin kauas pois, mutta kun ääni sitten alkoi juosta ikään

kuin yhdeksi vedeksi toisen äänen kanssa, velloa ja pauhata toisen

äänen kanssa, upposi silmäkin silmään ja tuntemattoman pyhän portti

aukeni aukenemistaan...

Kuulijat olivat haltioissaan. He tahtoivat kuulla yhä enemmän

ja enemmän. He eivät laisinkaan päästäneet laulajia poistumaan

soittokoneen luota.

Ja nuoret lauloivat. Kaikki mitä he esittivät, oli heille ennestään

tuttua, mutta kaikkeen tuli kuin uusi henki. Ihmeellistä se oli! He

unohtivat, että muita oli huoneessa ja maailmassa ja kävivät toisilleen

tutuiksi, ikään kuin he samana hetkenä olisivat syntyneet tähän

maailmaan, ikään kuin he kaiken ikänsä olisivat astelleet käsi kädessä,

silmä silmään vaipuneena, ja ikään kuin heidän olisi määrä koko ikänsä

astua sillä lailla.

Mutta se oli vain harhaa.

Sulhanen tuli, selitti, että oli laulettu tarpeeksi ja talutti pois

Edithan.

Sinä iltana hymyili Jakob Sand ensi kerran väkinäisesti. Helppoa

oli ennen ollut kuunnella mairittelua, mutta tänä iltana se tuntui

työläältä.

Portti pyhään oli sulkeutunut ja Jakob Sand oli jäänyt ulkopuolelle.

Sen illan jälkeen hän kulki päivin kuin unissaan, sivellen kädellä

otsaansa, mutta viskeli yön unetonna vuoteellaan. Oliko se ihme: kun

ihminen on päässyt raottamaan paratiisin porttia ja kun siitä on

käännetty takaisin!

Siitä illasta lähtien kääntyi hänen tiensä elämän korpiin, missä

kallioseinät ovat jyrkät ja terävät, missä orjantappurapensaat

rehoittavat punaisinaan kukkia ja okaita ja kivet kasvavat

verenkarvaista sammalta... Ei uskoisi, että yksi ilta saa sellaista

aikaan, että kahden ihmisäänen solina yhdeksi vedeksi valaistussa

salissa, keskellä ihmishumua, matkaansaattaa sellaista. Ja kuitenkin se

on totta ja tavallista ja monen elämän on sellainen iltahetki pilannut.

Se ilta herätti eloon vaistot, jotka olivat tulleet perintönä sekä

isältä että äidiltä ja jotka siihen asti olivat nukkuneet. Nuori Jaakko

särki saippuakuplina kasvatusvanhempiensa toiveet ja hävitti paljon

rahaa. Hän koetti jos jotakin alaa, mutta ei hänen toimillaan ollut

muuta määrääjää kuin tarve saada elää Editha-rouvan läheisyydessä.

Monien vaiheiden jälkeen tuli hänestä hengen mies, Keihäsjärven pappi.

Siihen aikaan päästiin suurten suosituksilla pitkälle.

Kaikki on totta, mitä pitäjällä puhutaan Jaakko Sandista, pastorista.

Naiset, nuoret kalpeat aviovaimotkin, jotka tulevat pappilaan asialle,

ovat vaarassa. Jumala varjelkoon rippikoululapsia, jos pastori on sillä

päällä...! Hän on ollut kaatumaisillaan hautaan siunatessaan ruumista,

niin humalassa on hän ollut. Ja hän on tullut jumalanpalvelukseen

suoraa päätä metsästysretkeltä, ja hänen koiransa ovat vinkuneet

sakaristossa keskellä saarnaa. Sekin on totta, että hän ottaa vastaan

lahjoja -- mitäs teet, kun on niin huono palkka, että kaikki menee

siihen, mitä kurkku vaatii, eikä riitäkään -- ja kuitenkin pitäisi

olla vaatetta ruumiin verhoksi! Mitä hänen hurskas seurakuntansa

sanoisikaan, jos hän esiintyisi sellaisena, jollaiseksi Jumala on hänet

luonut!

Amanda, pappilan taloudenhoitajatar, tietää pastorin asiat tarkalleen.

Mutta ei kerro mitään, hän on siksi lähellä pastoria. Jaakko Sand

saattaa aamuisin herätä aika kolinaan.

-- Noo, Amanda, mitä perhanaa sinä siellä...

-- Eikös pastori jo nouse?

-- Mikäs on hätänä?

-- Toivat lasta ristille.

-- Tähän aikaan! Mitä se on?

-- Eikös pastori muista, että on pyhä?

-- Helkkarissa -- onko pyhä! Odottakoot... Keitä he ovat?

Amanda menee kysymään kenen lapsi on ja sill'aikaa haukottelee pastori

ja venyttelee sängyssään. Ohhohhoijaa!

Amanda avaa ovea.

-- Hakolan torpasta sanovat olevansa. Torpanväen lapsi.

-- Odottakoot!

-- On niillä voita. Taitaa olla parin naulan verran.

-- Odottakoot.

-- Kyllähän ne sanovat, että lapsi on heikko ja kuolee...

-- Niinhän ne aina sanovat. Parempaan talteen pääsisi. Odottakoot!

Pastori rupeaa vitkalleen nousemaan. Mutta jos tuliaisina on kokonainen

lehmänkinttu tai vasta-ammuttu metso, niin silloin pitää pastori

kiireempää.

On tapahtunut sellaistakin, että pastori on juonut kirkkoviinin

kalkista, niin ettei ole riittänyt ehtoollisvieraille.

Se on totta: langennut on Keihäsjärven pappi, niin syvälle langennut

kuin ikinä kukaan seurakuntalaisista, mutta onko kukaan koskaan voinut

katuakaan syvemmin kuin hän? Tomussa hän on maannut maassa. Koko

seurakunnan nähden on hän saarnastuolissa itkenyt syntejään. Hän on

totisesti tuntenut Jumalan ankaran käden rusikoivan itseään suurten

syntiensä takia.

-- Että minä kuitenkin painuin katselemaan liljan pohjalle, sinne missä

heteet nousivat suurina, kainouttaan väristen ja raskaina lemua ja

kukkaispölyä! huokailee hän itsekseen. -- Herra armahda, armahda minua!

-- Mutta jollen minä olisi painunut katselemaan liljaa, niin ei minun

elämässäni olisi mitään, ei olisi sitä yhtä ainoaa hetkeä, ei olisi

sitä yhtä ainoaa nimeä, ei olisi minulla Edithaa eikä mitään. Tyhjyyttä

vain...

-- Jos minä olisin saanut sinut omakseni, sinä lumivalkoinen Editha!...

Minusta olisi tullut mies, minä olisin tehnyt työtä, minä olisin

taistellut... Mutta sinä olit toisen oma jo silloin, kun meidän

hetkemme leimahti.

-- Haaska minä olen! pääsee pastorilta toisinaan aamulla, kun hän

pää raskaana herää ja valjusta hämärästä päättelee, että mahtaa olla

nousemisen aika. Kurkussa polttaa ja rinnassa närästelee. Hän nostaa

päänsä tyynystä, saa jalat yli sängynlaidan, huppuroi kaapille ja tekee

kädellään tottuneen liikkeen hyllyyn päin: tapaa sieltä pullon ja

tahmean lasin... Ahhahhah! kuinka tekee hyvää!

Amanda liikkuu ruokasalissa. Saisi tulla tekemään tulta pesään.

Huoneessa on niin kylmä että jäätyy... Sellaiseenkin kuin tuo Amanda

on hän tyytynyt! Hän on hänen ainainen hätävaransa, hän ymmärtää pitää

suunsa kiinni ja kääntää asiat parhain päin seurakunnan silmissä.

Välttämätön on hänelle Amanda... Hyi sentään!

Alussa hän oli taistellut, hän oli itkenyt ja kamppaillut luontonsa

kanssa. Hänen voimansa olivat juosseet kuiviin ja hän oli kärsinyt

tuskaa, joka oli miltei sietämätön.

Editha kyllä oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli antanut

hänelle sielunsa. Sen olisi hänen mielestään pitänyt riittää

rakastetulle miehelle. Sillä Edithalle merkitsi ruumis niin vähän.

Tosin hän halusi nähdä Jakob Sandin, tosin hän halusi kuulla rakasta

ääntä, tosin hänen teki mieli tietää, että Jakob Sand oli hänen

lähellään. Mutta muuta ei Editha tarvinnut. Hänen oikeuskäsitteensä

vangitsi vaistomaisesti kaiken muun ikävän.

-- Jos sinä tietäisit, puheli hän, -- kuinka ilma muuttuu

toisenlaiseksi, kun sinä tulet taloon. Minä luulen, että tuntisin sinun

tulosi hengityksessäni, vaikka olisin sokea ja vaikkei kukaan siitä

minulle ilmoittaisi.

Ja sitten hän vaipui sanattomana tuoliinsa, hienot, kalpeat kasvot

onnellisessa hymyssä, ikään kuin päivä olisi niin paistanut.

Mutta Jakob taisteli itsensä kanssa, sillä hänen teki mieli oikaista

väkevät käsivartensa ja nostaa lilja syliinsä, sydämelleen, huulilleen.

-- En tiedä, tarvitseeko minun edes sinua nähdä, jatkoi Editha, --

kunhan vain tiedän, että sinä minua ajattelet. Minä ajattelen sinua

aina, aina. Ja minä saatan sinut nähdäkin heti, kun suljen silmäni...

Hän oli kevät, hän oli kukkanen, hän oli sininen taivas, hän oli viileä

vesi, hän oli kirkas aurinko. Olisi tehnyt mieli langeta polvilleen

hänen eteensä, painaa pää hänen helmaansa ja itkeä siinä kaiken ikänsä,

ikävässä ja onnessa.

-- Ei sentään, virkkoi Editha samassa ja avasi silmänsä, jotka olivat

kuin sinertävä, pohjaton vesi, -- kyllä on hyvä, että sinä olet täällä.

Anna minulle kätesi!... Voi, ettemme nähneetkään toisiamme aikaisemmin!

Ja silloin kävi tuskan värähdys yli hänen kasvojensa ja kädet

tarttuivat kovemmin tuolin nojiin. Mutta Jakob Sand syöksyi maahan

hänen eteensä ja kietoi käsivarret hänen jalkojensa ympäri ja pusersi

hänen polviaan vastaansa. Silloin Editha pelästyi ja vetäytyi pois. Hän

oli kuin joutsen, joka ei siedä, että sen höyheniä silitellään.

Näin oli ollut niinä onnellisina ensi aikoina, jolloin kukaan ei

vielä aavistanut heidän suhdettaan, ja kapteeni Ståhle kävi pitkillä

virkamatkoilla. Silloin Jakob Sand oli vielä hieno herra, paita puhdas,

parta ajettu, vaatteet hyvin tehdyt.

Sitten Editha-rouva tuli äidiksi, tuli vasten mieltään ja luontoaan.

Jakob Sand pelkäsi kadottavansa hänet, pelkäsi, että lapset

anastaisivat hänet kokonaan. Sillä suurin osa naisiahan on sitä

maata, että äitiys täyttää sekä heidän sielunsa että mielensä. Mutta

Editha-rouva ei ollut niitä naisia. Palvelijat hoitivat hänen lapsensa

ja niukasti hän niitä hyväili. Hän kärsi siitä, ettei hän niitä

rakastanut, hän olisi suonut, että ne olisivat anastaneet koko hänen

olentonsa... Ehkäpä ne olisivat sen tehneet, jos hän olisi rakastanut

niiden isää. Mutta nyt... Pitihän hän heistä tavallaan, mutta ei

niinkuin muut äidit. Hän ei voinut sille mitään!...

Kohtalo erotti Jakob Sandin ja Editha-rouvan vuosikausiksi.

Editha eli ikävissään, yksinään. Häntä paleli. Hän kävi yhä

kylmemmäksi, luoksepääsemättömämmäksi... Häntä paleli todella... Hän ei

enää voinut soittaa eikä laulaakaan, sillä kaikki hänen sisässään oli

ikään kuin seisahtunutta. Talvi näytti tulleen...

Silloin jokin laupias tai kirottu kohtalo taasen vei Jakob Sandin hänen

tielleen.

Mahdotonta oli pastorin enää silloin tyytyä naisen sieluun. Hän

tarvitsi sekä sielun että ruumiin -- ainakin ruumiin. Mutta Editha

ei taaskaan tahtonut antaa muuta kuin sairaan, itkettyneen sielunsa.

Oi, siinä sielussakin oli kumma vetovoima! Jaakko Sand ikävöi sitä

sielua... Hän peseytyi, ajoi partansa, pani piian sukimaan takkiaan ja

läksi tavallista nuorempana ja parempana Saarlaan.

Majuri ei vartioinut heitä. Hän touhusi pelloillaan ja antoi heidän

laulaa. Ja he nuortuivat, verestyivät, hymyilivät ja katselivat

toisiaan sieluun ja silmiin. Mutta kerran hämärissä, kun Editha-rouva

päästi kätensä vaipumaan soittokoneen koskettimia vastaan, nojausi

taaksepäin ja sulki silmänsä, karkasi Jakob Sand hänen luokseen, otti

hänet syliinsä ja oli tukahduttamaisillaan hänet hyväilyillään. Silloin

pääsi Edithalta parahdus ja hänen pelästyksensä oli niin suuri, että

hän sairastui.

Majuri sai vihiä asiasta, arvasi loput, luulotteli enemmän kuin olikaan

syytä luulla ja ajoi pastorin talosta. Pastori oli raivoissaan.

Hiiteen sellainen hedelmätön rakkaus! Ei sellaisesta kostu kukaan!

Juuri silloin Helena sattui pastorin tielle. Se oli vain tavallinen

talonpoikaistyttö eikä pastori alussa katsellut häntä millään

tarkoituksella. Häntä oikeastaan vain huvitti saattaa hänet hämilleen.

Mutta sittemmin hän huomasi, että Helenakin oli suloinen nainen --

vaikka niin aivan toisenlainen kuin Editha! Synti oli yht'aikaa

mainitakin ylhäistä, luoksepääsemätöntä Editha-rouvaa ja pehmeää,

veikeää talonpoikaistyttöä, joka oli niin altis rakkaudessaan. Mutta

tuli todella aika, jolloin pastori kiintyi Helenaan ja aikoi hänet

naida. Huhu tuli tietenkin Editha-rouvan korviin eikä pastori olisi

uskonutkaan, että ylhäisessä Editha-rouvassa saattoi olla niin paljon

voimaa ja -- vihaa.

Mitä Editha lieneekään majurille tehnyt, kun sai hänet leppymään! Sillä

majuri itse se oli, joka nouti pastorin Saarlaan ja majuri itse tarjosi

heille tilaisuutta kahdenkeskenoloon.

Editha astui pastoria vastaan kalpeana, silmissä loukattu ylpeys.

Tuomarina hän tuli, kylmänä kuin hautapatsas. Ja kauan sai Jakob Sand

rukoilla ennen kuin hän suli. Mutta kuinka ihana hän silloin oli! Kevät

hän oli ja kukkanen, eikä toista naista maailmassa ollut hänelle,

poloiselle Jakob Sandille -- sen hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen.

-- Kuin sinä olet minun ainoani, puhui Editha äänellään, joka oli kuin

soittoa. -- Kun ei minulla ketään muuta ole!... Ja luuletko, että sinä

voisit tulla onnelliseksi talonpoikaistytön kanssa? Kuinka se olisi

mahdollista? Me kaksi, me olemme laulaneet yhdessä, meillä on sama

sielu -- mitä yhteistä voi sinulla olla _sellaisen_ kanssa!

Miten paljon vihaa ja ylenkatsetta hän saattoikin panna sanoihinsa! Hän

osasi myrkyttää äänensä kun tahtoi. Mutta Jakob Sandille oli se ääni

mieluisa, sekä silloin, kun se julisti vihaa ja kadotusta, että silloin

kun se julisti rauhaa ja rakkautta. Kun se ääni puhui, ei hän osannut

erottaa toisistaan hyvää eikä pahaa. Ei ollut mitään pahaa. Kaikki kävi

sen äänen solinassa hyväksi ja kauniiksi.

-- Noo, joko te nyt olette sopineet? sanoi majuri astuessaan

huoneeseen. -- Pelipöytä on jo valmiina ja pian pitäisi toisten saapua.

Etkö menisi, Editha, katsomaan, että saisimme totia!

Helena-raukka! Ei hän aavistanut, miksi pastori välistä oli niin

kuuma, välistä niin kylmä -- kaikki riippui Editha-rouvasta.

Mutta ei rasolaistenkaan olisi pitänyt suorastaan työntää tyttöä

pastorille. Sillä ei mies muuta tarvitse kuin että tyttö on ihan hänen

otettavissaan, niin hän jo kylmenee. Hyvä on, jos on este tiellä,

onhan silloin jokin kiihotus kannustamassa... Ja oli ihan turhaa, että

he rupesivat uhittelemaan häntä rikkaalla leskimiehellä. Luulivat

kai, että hän tulisi onnettomaksi ja hyppäisi kaivoon. Ehei! Silloin

oli pastori ehtinyt saada ihan tarpeekseen koko tytöstä. Naimisiin

hän ei olisi mennyt hänen kanssaan hinnasta mistään. Noin muuten --

kyllä! Miksei! Mutta naimisiin! Ehei! Leskimies tuli oikeastaan kuin

pelastajana, sekä Helenalle että pastorille.

Mikä siinä sentään lienee ollut, että hänen oli vaikea lukea Helenan

kuulutusta saarnastuolista. Se oli todella vaikeaa, kun hän etukäteen

sitä ajatteli. Ehkäpä sen tähden, että rasolaiset ja joutsialaiset

istuivat kuin kynttilät penkeissään. Hän tiesi ettei Helena ollut

unohtanut ja hän oli näkevinään hänen silmänsä tuijottavan itseensä

täynnä pelkoa ja rukousta. Mutta hänen onnistui kuitenkin lopulta

voittaa itsensä ja hän pudotti oikein pontevasti Helena Kustaantyttären

ja hänen rikkaan leskimiehensä nimet saarnastuolista.

Häihin ei hän saanut jäädyksi. Ei siksi, että tuskin häntä olisi

vihkimään pyydettykään! Mutta jota likemmä häät tulivat, sitä enemmän

ne häntä kiusasivat.

Helena astui hänen eteensä öisin. Hän tuli tytöntyllykkänä, kömpelöissä

talonpoikaisissa tamineissaan, hiukset sileiksi kammattuina,

punastuvana, silmät luotuina karkeisiin, sierettyneihin käsiin, jotka

hypistelivät esiliinaa. Hänen kasvoihinsa tuli iloinen keimailu,

puoleksi itsetietoinen halu miellyttää, hiukset lehahtivat kiharoiksi,

liikkeet norjenivat, ruumis sorjeni sorjenemistaan, silmät paloivat,

nauroivat, totistuivat, syvenivät ja -- lupasivat... Sellaisen,

sellaisen juuri tuli naisen olla!

Nyt kun oli myöhäistä, huomasi Jakob Sand kaiken tämän. Mikä ihme siinä

oli ollutkin, ettei hän ennen ollut pannut sitä merkille?

Helenassa oli ollut aivan ihmeellinen usko ja luottamus mieheen, jota

hän rakasti. Editha-rouva moitti niin usein. Helenalta ei koskaan

päässyt moitteen sanaa, vaikka Jaakko Sand kuinka kauan olisi ollut

poissa hänen luotaan. Vain surumielinen hymyily, joka kertoi: minun on

ollut ikävä! Eikä sekään sanoina. Silloin soimasi omatunto pastoria:

että minä olenkin voinut sinut heittää! Että minä olenkin voinut

tuottaa sinulle surua!

-- Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi Jaakko Sand, eikä tietänyt,

uskaltaisiko enää sulkea Helenaa syliinsä, niin paljon paremmalta häntä

tuntui Helena sinä hetkenä.

Mutta tyttö vain hymyili kyyneltensä seasta, painoi päänsä rakastetun

rintaa vastaan ja kuiskasi loistaen onnesta ja autuudesta:

-- Mitä sinä puhutkaan!

Hän tunsi vaistomaisesti, milloin Jaakko Sandin tunne oli oikea.

Silloin sanoi hän tälle "sinä". Muuten hän ei käyttänyt mitään

puhuttelusanaa ja muitten kuullen hän aina sanoi "pastori". Se oli

sentään sekin tavatonta hienoutta talonpoikaistytössä. Se oli vaistoa,

todellista naisellista vaistoa.

Ja tämän naisen hän on nyt päästänyt käsistään, tai oikeammin sanoen:

viskannut käsistään!

Jakob Sand, Jakob Sand, et sinä ole osannut pitää kiinni omastakaan

onnestasi, jollet ole muitakaan tehnyt onnellisiksi! Mutta naisten,

naisten se on syy, te keihäsjärveläiset, että teillä on pappina

tällainen!

Yön aikaan ajatukset vaivasivat, mutta päivällä ei pastorin ollut

kovinkaan sääli Helenaa, enempää kuin keihäsjärveläisiäkään. Ei nyt

talonpoikaistyttö sentään niin arkaluontoinen ole. Ei hän järveen

hyppää! Hän alistuu kauniisti, synnyttää terveitä lapsia ja tulee

onnelliseksi. Itse puolestaan pastori vain suree sitä, ettei saanut

imeä kukkasesta mehua, ennen kuin viskasi sen menemään. Ja talonpojat!

Heidän vaistonsa tosin sanoo, ettei pappi saa lyödä korttia eikä

tanssia, mutta paljon hänelle annettiin anteeksi, jos hänellä on kova

saarnaääni ja jos hän messuaa. Ja ääntä on toki Jaakko Sandilla! Saavat

kuitata...

Mutta ei pastorilla ollut sydäntä jäädä uhittelemaan Helenan häihin.

Hän hankki virkavapautta, oli poissa kuukauden ja palasi vasta, kun

Helena jo oli Haimalassa.