Ei hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.
Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa,
keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko
oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen
aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän
haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään
tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän
kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia,
ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi
liian kauan.
-- Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli
sängynlaidalla.
He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä -- siksi kai uni oli niin
sitkeää.
Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja
palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta
kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen
käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista
koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä
helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle
ja siniselle alushameelle.
-- Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.
-- Kyllä maar minä hyvin jaksan... Entäs sinä itse?
-- Mikäs minun sitten olisi.
Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri
pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti
syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet
syliinsä, mutta mikä lienee ollut... Ei hän kehdannut sitä tehdä!
Hän vain katseli... Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä
tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät
he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla
sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja
sanoi:
-- Johan täällä kahvipannu on tulella!
Silloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.
-- Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, -- kun ei malttanut nukkua! Menkää
nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.
Juha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä,
haukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä
lappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi
kuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa
likelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.
Pirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat
hiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä,
tyynesti ja jurosti.
-- Johan täällä noustaankin, sanoi isäntä.
-- Jo maar, vastasi Manu, joka kiersi vitsaa viikatteensa ympärille.
Nuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa
ympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa.
Toisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet
olivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat
syöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin
viikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.
Isäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään
sanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.
Reisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa,
että he vain suoraan vintasta...
-- Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja
hymyili hyväntahtoisesti.
-- Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä,
repaleinen äijä. -- Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.
Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna
hänen kasvoilleen.
-- Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että
oli saanut ne sanat lausutuiksi.
Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan
kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki
mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut.
Hän nieli suuttumustaan -- kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! --
ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut
ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se
tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä
hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui
hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja
niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla
Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan
metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut
hänen kotinsa!... Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat
silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä
reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.
-- Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.
Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan
kaupaksi tavaroitaan.
-- Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.
Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä
vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi
hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että
silakat ovat ihan loppumaisillaan... ottaa vain, jos ovat hyviä.
Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän
oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä
ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.
Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki
takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta,
ei ollut kuulevinaankaan.
-- Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.
-- Mitä evästä? naurahti Annastiina. -- Aina sitä ennen on tultu
kotiniityltä syömään.
-- Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli
käskevästi.
-- Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, -- että tänään ollaan kotiniityllä, kun...
-- Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten
pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut
kuulevinaan.
Annastiina suuttui.
-- Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina
noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen.
Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.
Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti.
Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt
juoda.
-- Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka
tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta
astiat kilisivät.
Vanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön,
mutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.
-- Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi
astelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.
Tytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja
seurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon
oma poika...
-- Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä
äänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. --
Se on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan
antanut!
Juha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.
Hän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.
-- Tule pois, Juha, pyyteli Annastiina. -- Se on taas juonut...
-- Niin, niin, härnäsi Akseli, -- vie vain maitosuusi, vie... Pituutta
on kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.
Akseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja
sinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen
iskevän Akselia nyrkillään... Nyrkki vapisi...
-- Kuule, houkutteli hän, -- se on juonut. Kukas juopuneen kanssa
viitsii...!
-- Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut
minkäänlaista sointua.
Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat
hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli
itsekseen:
-- Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti
antanut hänelle nöyrän mielen.
Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan
murjottamalla kuin vihainen sonni.
-- Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. -- Pane
eväät konttiin, Annastiina.
Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan
samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut
suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se
näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!
-- Juha sinä, huudahti vanha isäntä, -- silläkö lailla sinä aiot taloa
asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy
osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt
pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä
paraikaa. Odota...
Vanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.
-- Älkää kuulko, huusi hän miehille, -- mitä se hompottaa! Tämä tässä
nyt käskee.
Verkalleen läksivät miehet liikkeelle.
-- Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi
pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä
alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.
Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui
liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä...
-- Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin,
joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet
tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön
Annastiina miehineen vaikkapa... vaikkapa Rasoon tai siskolättiin
tai... vaikkapa hornaan.
Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen
ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut,
mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että
hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän
nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka!
Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha... Mutta
hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on
isäntä, hän näyttää...
Akseli otti pullon -- se oli kannun pullo -- pisti sen takkinsa alle ja
läksi ulos.
Juha asteli sill'aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan
harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain
säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain
tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.
Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja
pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.
-- Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.
-- Niin olette, vastasi isäntä terävästi, -- mutta ei se hyvä ole,
että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä
pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan
noukkimaan täältä kiviä.
Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka
niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa
tarvittiin, niityt olivat metsittyneet... Ei veli siellä kotona...
taikka Rasossa... enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan
siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto... Ja tuon Juvansuon,
sen... mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista
vuotta. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina
kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä!
Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli
sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa...
-- Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, -- se Hallpumi se on, joka siellä
hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen,
joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. -- Ilkeääkin kaataa metsää
tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee
tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa
ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin
rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja
siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä
lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät
meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!
-- Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia,
kun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. -- Katsos
nyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee
tuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan,
vaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut...
-- Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, -- mitä
vuokralainen saa tehdä, mitä ei.
-- Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja
kuiskasi hänen korvaansa: -- sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä
siinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä
olen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta
selvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen
ottanut.
Juhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan
selvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan
ottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.
Juha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä.
Ei ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin
lihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto
harva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta
se oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut
ajatellakaan.
Kun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse -- oikeastaan
he kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta
vanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse --
oli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin
poika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:
-- Lukekaa, mitä on Tulettänen seinässä! "Tule tänne! tule tänne!"
Vanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten
seuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui,
kun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena
poutapäivänä istuvat Tulettänessä.
-- En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella
äänellä. -- En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on
pettänyt minua yöt, päivät.
-- Mutta se ei ole nyt kotonakaan, selitti Rieppi. -- Se on kaupungissa.
-- Tule pois vain, huusi portailta Simola, -- -- äläkä siinä kursaile.
Pitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!
Vanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti
kääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi
hänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.
Krouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa
törrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon
rahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä
herrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky,
yläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia
sotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa
tyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa,
toinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia
lautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi
niitä vaivannut.
Tässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, -- kun iltayöstä jäivät
pastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme
hakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa
hevosessa.
-- Skool sitten, niinkuin se Nylanteri sanoo.
Vanha Joutsia vilkuili pahansuovasti ympärilleen.
-- Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa... Taidanpa
sittenkin lähteä pois...!
Miehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan
nojaamaan hänen olkapäilleen.
-- Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä
sentään monet hauskatkin.
Juha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua
heinäpoudasta ja työväestä -- miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle
lisää viinaa.
-- Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, -- ja mennään
sitten. Älä sinä jätäkään minua!
Juha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.
-- Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. --
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää...
Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon,
jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen
silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja
muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin
pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa
vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin
kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän
olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.
Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään
viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli
silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin,
kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten
tällaisella heinäpoudalla... Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen
tuli hiki paljaasta tuskasta.
-- Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.
-- Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.
Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu
häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia
siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.
-- Tuossahan me maata pötkötimme yön.
-- Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin
riivatusti luteita ja kirppuja...
-- Minun on selkäni vallan ruvella.
-- Hahhahhah! Tietäähän sen Hallpumin sängyn! nauroi Joutsia makeasti.
-- Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin
käärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan
se oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen
hymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä,
ettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet.
He olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli
tuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin
syytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli
sekoittanut siihen vettä.
-- Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli
päässyt ulkoilmaan. -- Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti
heidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar
Rasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut
Tulettänessä jatkaa.
Ei hän enää poikennut taloon, vaan läksi suoraa päätä heinämiesten luo.
Jo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa
helottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja
paljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se
näytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin
olisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.
Isäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä
miehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän
viikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan
teki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden
viikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin
pitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat
merkitsevästi toisiinsa.
-- Missä miehet ovat? kysäisi isäntä vihdoin.
Silloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta
eivät he mitään vastanneet.
-- Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan
päin. -- Joivat tässä ensi tarpeekseen.
Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa
ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa
pajupensaan varjossa aidan luona.
Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen
suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo
voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha
jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä
kuuli, että he häntä nauroivat... Niin, niin, mitäpä tästä elämästä
tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on
tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät
tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät
katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?
Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole
sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!
Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset
rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne
he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.
Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää
hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua
Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun
hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei
isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.
-- Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi
edellä taloon.
Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki
pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja
sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori
isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan
pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan
vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt
Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden
todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene
taloa asumaan.
Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi
työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias
näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät -- eikö niitä yhtään
hävettäisi.
Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli
sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat
ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat
herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise,
pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä
nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys
oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että
häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät
siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan,
oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän
hämmästyksensä ilahutti Juhaa.
-- Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai
rohkeutta huutaa heille sillä lailla.
Päivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti
jo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat
heitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä,
kättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he
sanovat, kun selviävät.
Vähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat
viikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan,
kirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi
voittanut.
Manuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan
ei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää
niittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan
pysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin
terveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi,
niin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa
kävi niittäminen miehiltä.
Ja Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä
kuultu.
Nuori isäntä ja Manu sattuivat yht'aikaa hiomaan viikatteitaan kivelle.
-- Tahtoivat kivet tehdä haittaa, sanoi isäntä.
-- Kivisethän nämä maat ovat, vastasi Manu.
Hän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan
toinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä
oli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.
-- Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, -- antaa hänen aikansa
reistata, niin hän lakkaa...
Niittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn
tänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa
monta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut
samanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa
melkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja
vereen tuli kuin sulaa rautaa.
-- Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä
itsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän
hän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi
nauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin,
Rasoon. -- Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?
Manulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta
isännästä uskonut, että se noin... mutta toki hän jaksaa siellä missä
muutkin...
Juha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää
hyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja
jota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi
tuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt?
Mahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt
Rasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja
siniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän
antoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä
hänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi
eikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.
-- Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, -- jollette olisi maanneet
siellä pensaan juurella.
Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei
vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan --
tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta
kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi,
voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!
-- Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: --
Raossa, jahka pääsen saunasta.
Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain
pitää kotonaan!
Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset,
joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet.
Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt
jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.
Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne
silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli,
puhdas ja tasainen... paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet
haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin
pöytä tekee hän Joutsian pellot.
Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään
olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän
sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli
käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin
vahvistunut. Ihmeellistä se oli!... Jollei vain olisi ollut Akselia --
mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään... Hän heitti
niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi...
Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla
miehen tulevan vastaan päin. No, no... jo nyt jotakin, velihän
se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi
askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi
kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei
Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja
teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.
Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin
pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat
edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän
kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa
vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.
-- Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä
kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän,
tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä
annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen.
Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat
kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.
Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä
he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava
liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa
näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän
liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.
-- Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.
-- Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.
-- Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.
-- Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli
silmiään siristellen pitkin vainioita. -- Jaa, tuo kulma tuolla. No, se
on niin vähäinen!
Sitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.
-- Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen,
vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.
-- On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. -- Kun vain pidät silmäsi
auki. Minä en unohda sokeritoppaani.
Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat,
sanoi Raso vielä:
-- Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan
tulla meille.
Ja Juha kysyi:
-- Millä mielellä Helena on?
-- Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin
odottanut.
-- Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.
-- En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin
nauroi, kun läksin.
Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin
paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.
Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi,
sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä
tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja
köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja
pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja
hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut
peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten
niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse
kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja
Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!
Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita
ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen,
olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä,
kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan
ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan
ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt
totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian.
Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi
tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin
Joutsian myymisestä...
Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain
veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli
liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti
häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten
kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.
Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia.
Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin.
Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut
vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään
vastaan ja rupesi heti puhumaan:
-- Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän
talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai
Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä
kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä
minä tätä heitä... Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?
Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.
-- Niin, sanoi Juha hämillään, -- kyllähän minä sitä vähän ajattelin,
kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon...
Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha
koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.
-- Älä nyt, sanoi hän. -- En minäkään enää ajattele sitä. Velikin
sanoi, että on paras maksaa Akselille ja...
-- Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. -- Mutta en
minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on
sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso
joutuisi vieraille?
-- Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.
Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi
hän Juhaan katseensa ja sanoi:
-- Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.
-- Sanon, sanon: ei päästetä!
Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.
Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta
Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat
ilon itkuksi.
He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi
kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä
kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin
punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.
V
Siitä elämä sitten alkoi hiljalleen mennä huristaa eteenpäin.
Ei Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin
ikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään
lailla suoriudu, niin muuttaa sitten.
Joutsiassa oli sentään aika paljon mukavampi olla, kun Akseli oli
poissa.
Rason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu
perintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan
sitten edes saanut eikä voinut moittia.
Rahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli
vain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen
Helenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta
saattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä
nauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt
puhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli
tuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati
saada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että
isännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi,
mutta mikään ei auttanut!... Niin vihoissaan hän kuitenkin oli
kotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan
vietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja
läksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi
portilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla
eroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli
viritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui.
Ja itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä
katosi näkyvistä.
Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut
hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut
ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat
pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.
-- Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, -- että se vielä tuodaan kruunun
kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas
tässä vastuksena.
Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin
olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo,
jonka ainoa turva oli Jumalassa.
Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut
niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan
ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä
muutenkin.
Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia -- enimmän ne kiusasivat
Juhaa.
Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle
maksettaisiin palkka ojankaivuusta.
-- Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä
tästä asiasta mitään.
Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on
sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin
viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa
hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että
Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää
joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät
suu auki ahmimaan... Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että
Joutsiassa tapellaan... Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja
työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta.
Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää
pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin...! Äijät syytävät
toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä
maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii
puolelleen.
Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa
Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta
kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä.
Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka
risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää
ole yhtään eheää vaatetta yllään... Ja tyhjin toimin hän aina saa
Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain... Vaimo itkee, vetää
silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi...
Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on
kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!
Vanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.
-- Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. -- Etkös sinä nyt
ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!
Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan
asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin,
jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä
kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.
Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista.
Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu.
Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se
punainen perkele, jolla on kissakin punainen... Eikös olekin hullua,
että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle
täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei
kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan
hinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! -- ja silloin hänen
sisunsa paisuu.
-- Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. --
Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?... Tällaista nuttua minä
käytän, kun ei ole varaa uuteen!
Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei
hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä
kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle
miehelle.
-- Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.
-- Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä
pullistuvat.
-- Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa
tekemättömäksi.
-- Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin
laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä
olet nuori.
Juha ei puhu mitään -- sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!
Eräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.
-- Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä...
siitä... tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen
säästänyt omiin tarpeisiin... Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa...
Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen
puhumaan kauppiaan kanssa.
Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla,
hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut
niin vastenmielistä.
No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.
Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.
Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai.
Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa,
villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat
Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin
vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.
-- No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha
astui sisään. -- Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!
Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten
hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin
yhtä mittaa.
-- Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. --
Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.
-- Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa
toiselle miehelle. -- Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia,
vasta Pietarista saatua.
Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella
kaunista karttuunia -- mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta
ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa,
että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat
koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta -- ne oli varmaan
jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa
enemmän.
Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään,
ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä
asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.
-- Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän,
mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: -- Se kävi jo niin
tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä
niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna
punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä.
Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on
kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on
ikään kuin rappiolla -- niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin:
pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.
Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä
kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut
hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos
rakennuksen maalaa.
Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan
heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin
voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita
pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi
moittimaan ja tinkimään.
-- Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, -- että teidän Akseli
Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen,
että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?
-- En minä vain tiedä, vastasi Juha. -- Niinhän sitä kerrotaan.
-- Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa
selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.
-- Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan
kuppiin. -- Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.
Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta
eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän
voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai
vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.
-- Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin
anteeksi pyytäen ajatuksiaan.
-- Paikalla! pani kauppias liukkaasti. -- Se onkin niin koreata. Ja
vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?
-- No, yhdeksi röijyksi...
-- Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä
mieli... Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä
on rauhallisempaakin...
Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta
suu venyi korviin asti.
Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän
tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.
Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin
olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli
ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei
sille saanut puhutuksi...
Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa,
mutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa,
joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.
Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi
kaivonkantta pihassa -- olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut
sika, iso emäsika! -- pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.
-- Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön
liikkeissä ja kasvoissa.
-- Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin
pahantekijä, -- että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua.
Lupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei
vähintä apua antanut...
Tyttö itkeä tyrski hiljaa ja kuivasi silmiään esiliinaan.
-- Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää
neuvottomana katselemaan tyttöön. -- Ei Akseli nyt ole kotona.
-- Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla.
Se on niin kovasti kieltänyt... Eikä se minulle mitään antaisi, ei
suinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin
isäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja
huonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään...
Mitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu
totta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian
hänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä,
herneitä, silakoita, leipää.
Joskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan,
että Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit,
ennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei
tarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten
ja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!
-- Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, -- etteivät pääse
sisään.
Kyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea
ja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne
kuitenkin on päästettävä sisään.
"Hurrit", Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin.
Vain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun
Tulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret
karvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin
asti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa.
Oikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle,
niinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat
yksin nukkuivat pirtissä.
Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä
ja emäntä nukkuivat.
-- Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.
Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi
ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka
oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin
valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset
pureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä
pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.
-- Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa.
-- Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi
pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.
-- Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. -- Antaa niiden tapella
keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.
Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun,
liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.
-- Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän
pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.
Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet
ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan.
Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet
yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa.
Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin
ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot
kääntyivät häntä kohti.
-- Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.
Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta
eikös kumma -- ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja
ehdotti paikalla isännälle:
-- Minä puhdistan pirtin.
-- Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.
Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli
pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni,
onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan
kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen
löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului
melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.
Manu pyyhki käsiään, jotka olivat ihan noessa.
-- En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta
elämää, sanoi hän.
-- Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. -- Manu
ei pidä siitä.
Eikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat
tahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.
Aamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin
permantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.
Mutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla
ollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä
vain Juhalla, vaan koko suvulla.
Eräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt
kiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket
hehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan
takaa.
Annastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden
kamariin.
-- Minä olen niin onneton! pääsi Helenalta hiljaa.
-- Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena
tarkoitti.
-- Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan
auta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.
Helena purskahti itkuun.
Juha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä,
ja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet
lehahtivat saunalta.
-- Haimala on kaikin puolin kelpo mies, koetti hän sanoa.
-- Mutta onhan satoja kelpo miehiä -- onko se nyt ihan sama, kenelle
kelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi,
että hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö
olisi tullut vaimoksesi?
Sitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi
ollut sama...
-- Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. -- Mieluummin menen vaikka
järveen.
-- Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. -- Sen papinko
sinä vain tahtoisit?
Helena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt
kirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi
vihdoin hiljaa:
-- En tiedä.
Juhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt
kulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.
-- Mutta kuules, eihän se sinua kuitenkaan ota.
Helena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja
viime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.
-- Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen
kuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla...
-- Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä
tunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama
kuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala,
kun hän korjaisikin minut pois!
-- Älä nyt... älä nyt... Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se
on kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen
tutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis
paikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle...
-- Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni!
keskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.
Sill'aikaa kahvi oli valmistunut ja Annastiina kantoi sen kamariin.
Juha jatkoi yhä Haimalan kiitosta ja Annastiina kiitti sekaan. Hän oli
kuullut, että siellä oli sellaisia lehmiä, jotka lypsivät seitsemättä
kannua päivässä. Ne ne vasta olivat lehmiä! Joutsian paras lehmä lypsi
tuskin kuutta kannua.
Helena hörppi kahvia ja vaikeni. Ei, ei hän nyt saa apua mistään.
Kotona ovat hänelle julmistuneita ja täällä sanotaan ihan samat asiat,
vaikka ystävällisemmin. Ei tässä auta muu kuin turvautua Jumalaan tai
järveen. Hän hengitti syvään ja kasvonpiirteet rupesivat ikään kuin
kovettumaan. Niin, mikäpä tässä muukaan oli edessä kuin lähteä kotiin!
Ja sitten... sitten!... Tuntui siltä, että jo matkallakin voi lopettaa
itsensä, jos vain keksii sopivan keinon.
Ikään kuin aavistaen hänen ajatuksensa ehdotti Annastiina, että Juha
menisi saattamaan sisartaan... Ettei pelästy juopuneita...
He läksivät ja portti lisahti kiinni heidän jälkeensä. Ilta oli tyyni
ja juopuneitten rähinä Tulettänessä ikään kuin leikkasi terävyydellään
ilmaa. Juhaa väsytti. Helena tuijotti maahan ja otsalla hänen silmiensä
välissä oli syviä piirtoja. Pilvet soimuilivat auringonlaskussa pitkinä
siekaleina kaikkiin suuntiin, ikään kuin myrskyn edellä.
Kujalla tulla taivalsi pieni poika, koppa kädessä. Miten Helenan
tuijottava katse lieneekin pysähtynyt häneen? Ensinnä ei hän itsekään
huomannut, tuijottiko hän aitaan, vaiko tiehen vaiko poikaan, mutta
sitten hänen katseensa kiintyi kahteen mustaan silmään. Helena hätkähti
ja huomasi jo mustat hiuksetkin. Lapsi tuntui niin kumman tutulta.
Helena nosti päätään ja hänen sydämensä ikään kuin seisahtui. Kuka oli
tuo paljasjalkainen lapsi?
Hän pysähtyi ja kysyi:
-- Kukas se pikku poika on?
-- Sen Annaliisan poika, joka palvelee Pajalassa, vastasi poika
pikkuvanhan varmuudella.
-- Ja mikäs sinun nimesi on? jatkoi Helena ja laski kätensä pojan
olalle.
Hänen kasvoistaan suli kovuus. Poskille tuli lämmin väri ja suupieliin
äidillisen lempeä hymy.
-- Jaakko minä olen.
-- Entä mihin sinä menet? sanoi vuorostaan Joutsian isäntä.
-- Kotiin. Kävin viemässä kasimatoja Saarlan herroille.
Helena oli käynyt kalpeaksi. Ei hän enää kysellyt mitään. Hän asteli
melkein juosten.
-- Sen äiti palveli ennen pappilassa, selitti Juha.
Helenan oli tullut kylmä ja mieltä käänsi. Vilu viilsi selkää.
-- Minä taidan tulla kipeäksi, sanoi hän hätäännyksissään. Pari kertaa
vei hän käden sydämelleen ikään kuin siihen olisi koskenut. Sitten
hän rupesi nauramaan. -- Veli, virkkoi hän. -- Vietkös huomenna
kuulutuskirjat pappilaan?
Juha katsoi häneen kummissaan. Ei hän jaksanut seurata sellaista
ajatusten menoa.
-- Niin, niin. Kuulutuskirjat ovat kotona valmiina. Ensi sunnuntaina
sitä sitten saarnatuolista luetaan, että talon isäntä, leskimies --
mutta mikäs hänen ristimänimensä onkaan? Hyvät ihmiset, en minä tiedä
edes sitäkään!
Helenan nauru oli kovin outoa.
-- No niin, sanoi hän päättäväisesti. -- Nyt saat mennä kotiin maata.
Jo minä tästä pääsen yksinänikin.
Juha jätti hänet, mutta kääntyi yhtä mittaa katsomaan taakseen. Oikein
Helena meni, ei juossut järveen eikä tehnyt muutakaan hullutusta,
vaan katosi koreasti navetan kulman taakse. Ja Juha nukkui sinä yönä
makeasti niinkuin ainakin työmies päivätyön jälkeen. Mutta Helena
vietti yönsä levottomissa unissa ja rukouksessa. "Herra", sanoi hän,
"jos sinä tahdot, etten minä tekisi itsemurhaa tai muuta suurta syntiä,
niin lähetä minulle tauti, joka tappaa minut, ennen kuin kolmas
sunnuntai tulee". Hän näki unta, että häntä hiuksista raahattiin pitkin
suurta pihamaata, joka oli olevinaan Haimalan pihamaa, ja hän kirkaisi
niin, että Iita, joka hänen kanssaan nukkui, heräsi. Aamupuoleen yötä
hän sai hiukan rauhaa ja noustessa pälkähti hänen päähänsä ajatus:
Jaakko Sand ei pane sinua kuulutukseen, Helena Kustaantytär! Hän on
päästänyt asiat näin pitkälle, mutta nyt hän näkee, että on tosi
käsissä ja tähän hän ne pysäyttää. Hän nousee kuin suuri tuuli ja vie
vihille morsiamensa.
Aamulla tuli Juha Rasoon kuulemaan, millä kannalla asiat olivat.
Sillä kannalla olivat, että Kalle todella puki ylleen pyhävaatteita
lähteäkseen pappilaan. Helena oli kuitenkin saanut päähänsä, että Juha
menisi pappilaan.
-- Sama se minun puolestani on, kuka sinne menee, sanoi Kalle äreästi.
Häntä suututti aika lailla, mutta hän ei uskaltanut päästää valloille
harmiansa: Helena olisi vielä viime hetkessä voinut panna vastaan koko
naimahanketta. Naiset ovat kuin ovatkin niin konstikkaita, ettei niistä
koskaan tiedä, minne niiden mieli kääntyy. Menköön vain Juha, koska on
valmistanut itsensä hänkin.
-- Kun Helena illalla pyysi, selitti Juha. -- Samahan se minulle on...
-- Minä olisin mielelläni mennyt, huomautti Kalle eteisessä veljelleen,
-- sillä olisin tahtonut sanoa papille pari totuuden sanaa. Kyllä kai
ne sinulta jäävät sanomatta!
Juha katsahti häneen pitkään. Kalle oli oikeassa. Juha kyllä tiesi,
että pastori oli aiheuttanut hänen sisarelleen paljon surua, mutta hän
ei saa pastorille mitään sanotuksi.
-- Mene sinä! ehdotti hän.
-- Mene nyt vain sinä, koska kerran Helena niin tahtoo.
Helena oli vakuuttunut siitä, että Juha palaa pappilasta tyhjin toimin.
Ettäkö Jaakko Sand antaisi hänet, Helenan, morsiamensa, muille? Eikä
anna!...
Hän oli näkevinään sen pienen pojan kasvot, joka oli käynyt viemässä
kasimatoja Saarlan herroille, ja hän olisi ollut valmis painamaan sen
sydäntään vasten ja hyväilemään sitä omanaan. Kaikki hän antoi anteeksi
Jaakko Sandille. Sellaisenaan hän häntä rakasti.
Juha viipyi ja Helena kävi levottomaksi. Olihan hän varma asiastaan,
mutta hän pelkäsi kuitenkin. Hän oli lopulta aivan sairaana
jännityksestä, toivosta ja pelosta. Hän vartioi kangaspuillaan
salavihkaa veljensä tuloa ja erotti hänet jo kaukaa. Ja silloin hänen
olisi tehnyt mieli juosta häntä vastaan kysymään, kuinka oli käynyt,
mutta hän keräsi voimansa ja jäi kangaspuilleen istumaan. Eikä hän
liikahtanut silloinkaan, kun kuuli portin aukeavan ja lisahtavan
kiinni. Juhan askeleet tulivat kuistille asti. Helena yhä vain puri
huuliaan ja sydän löi niin, että tuntui päähän ja käsivarsiin asti.
-- Nyt on kaikki reilassa, sanoi Juha vihdoin ovelta ja silloin Helena
käänsi päätään.
Ei hän kysynyt sanoin, mutta hän kysyi silmillään. Sillä hän ei
todellakaan käsittänyt, mitä Juha tarkoitti.
-- Mitäs pastori sanoi? kysyi Kalle, joka kiireesti oli lähtenyt
tulemaan pellolta, kun oli huomannut veljensä pihassa.
-- Mitäs hän sitten... Sanoi vain, että jo onkin aika mennä miehelle,
ennen kuin hiukset harmaantuvat. Ja Haimala on komea talo.
Juha ei osannut koristella asioita.
Jos joku toinen olisi tämän sanoman tuonut, niin Helena varmaan olisi
kirkaissut vastaan: sinä valehtelet! Mutta nyt hän vain tuijotti
veljensä tyyniin kasvoihin. Sitten alkoi veri kiehua ja velloa hänen
päässään, korvissa kohisi ja soi, itku ja valitus pyrkivät purkautumaan
esille. Hän kääntyi kankaaseen päin ja rupesi selvittämään käämejä,
jotka olivat kopassa. Mutta ne hämääntyivät hämääntymistään hänen
käsissään ja niitä oli lopulta yhtä mahdoton selvittää kuin hänen oman
elämänsä vyyhtejä.
Kalle Kustaanpoika asteli äkeissään edestakaisin lattialla. Häntä
harmitti pastorin puhe. Että kehtaisikin!
-- Mutta me pidetäänkin Helenalle sellaiset häät, että niitä kelpaa
katsella! sanoi hän leveästi.
-- Paras, että jo viedäänkin sana Emma Klingalle, huomautti Iita.
-- Kyllä minä vien mennessäni, lupasi Juha.
-- Ja nämä häät vietetäänkin heti, kun kolmas kuulutussunnuntai on ohi.
-- Mitäpä niistä säästää. Helenan tavarat ovat vuosikausia olleet
valmiina. Tupulttiakin jäi vielä noiden häistä ja Marjaana tuo Lumiasta
lisää.
-- Entäs häähame -- saako sen pian?
-- Voi, voi! Häthätäähän sen kaupungissa teettää, naurahti Aliina,
Rason emäntä.
-- Eiköhän vain olisi parempi, että teettäisit mustan? ehdotteli Iita.
-- Kun ei talonpojilla ole tapana käyttää valkoista.
-- Teetä vaikka silkistä! sanoi Kalle ja sylkäistä roiskautti uunin
nurkkaan.
-- Helena, sanoi Iita lujalla äänellä, -- mitä sinä nyt hämäät sitä
käämikoppaa. Heitä nyt se ja tule puhumaan... Mitä ajattelet siitä
hameesta?
-- Hyvä se on, vastasi Helena väsyneesti.
-- Mikä? Mustako?
-- Niin, musta.
Helena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen,
ja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat,
heleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki
vielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän
oli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla.
Puuhatkoot, laittakoot! -- ei hän niihin häihin tule.
Sunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se
herätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa
ja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan
ja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin
kynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin
silmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan
yhtään hävennyt?
Haimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä
oli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli
mahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli
kultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat!
Helena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että
hänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.
Ei ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota
varmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain,
jolloin Haimala oli Rasossa käymässä.
Viikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua,
koreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea
ja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi
ollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena
hetkeäkään aikonut hänelle mennä.
Jaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt
minkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena
kuulutussunnuntaina olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta
hän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se
pastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä
järvestä... Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame...
Hän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on
kostoa Jaakko Sandille.
Mutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että
pappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista,
jotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän
on saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että
naapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa
kansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.
Pois! Aaa! Ei sentään saa olluksi vihkimässä! päätteli Helena ja tunsi
häijyä riemua. Mutta samassa hänen epätoivonsa kasvoi, sillä hän tunsi,
että nyt katkesi viimeinenkin toivon lanka: hän oli sentään kaikesta
huolimatta elänyt siinä luulossa, että Jaakko Sand vieläkin jollakin
lailla ehkäisee koko avioliiton. Ei enää ollut kuin toista viikkoa
häihin. Oli tehtävä jokin päätös.
Helena olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei osannut. Hän itki ja
väänteli käsiään, hän huusi Jumalan nimeä, mutta ei saanut lohdutusta.
Hän kävi tarkastamassa rantaa pellon alla, mutta se oli niin matala,
ettei siihen olisi kuollut. Hän katseli jo suuren kiven, jonka hän
päätti sitoa kaulaansa. Mutta kun hän sitten ajatteli nuoraa, joka
leikkaisi ihoa, tuntui niin hirveältä, ettei voinut ajatella eteenpäin.
Hän rupesi pelkäämään, ettei hän uskaltaisi tehdä itsemurhaa, ja
rukoili jo Jumalalta voimia siihenkin. Jos hirttäisi itsensä: sitoisi
nuoran korkealle puun oksaan, nousisi siihen tuolilta ja potkaisisi
tuolin pois altaan. Silloin se olisi tehty... Mutta hänen sydämensä
vapisi kaikkea tätä ajatellessa, ja ahdistus yhä suureni, jota likemmä
häät tulivat.
Kun saisi edes kaiken ikänsä elää täällä Rasossa naimattomana!
Saisihan toki elää! Hän tunsi, että hän vielä oli nuori ja että hän
eli mielellään. Mutta Kalle, Iita ja Marjaana eivät tahtoneet kuulla
naimattomuudesta puhuttavankaan. Sellainen häpeä tulisi vielä, niinkuin
ei olisi ollut häpeää kylläksi.
Häät lähenivät lähenemistään. Rasossa leivottiin, pantiin olutta ja
häärättiin. Häähame kahisi orrella tyttöjen luhdissa, myötäjäisarkut
olivat valmiina. Kaupungista tuotiin tavaroita.
Alkuviikosta oli pastori Sand lähtenyt matkalle, ei tiedetty minne.
Pari päivää ennen häitä lähetettiin morsiamen tavarat talon lihavilla
hevosilla Haimalaan. Oli siinä myötäjäisiä! Kaksi kovasti ahdettua
kuormaa! Kun miehet palasivat Haimalasta, eivät he kylläksi osanneet
kehua taloa. Komeat olivat paikat, pellot suuret, uusi kivinavetta ja
hyvänä heitä oli pidetty. Kauroja ja kylvöheiniä annettiin hevosille
niin paljon kuin vain syödä viitsivät ja miehiin mätettiin viinaa ja
lihakeittoja niin paljon kuin vain mahtui. Tuliaiskestejä valmistettiin
jo sielläkin. Oli tapettu lehmä ja lampaita ja vasikoita piti vielä
tapettaman. Sanoivat, että vieraita odotettiin yli kahdensadan hengen.
Ja piiat puhuivat sellaisiakin, että portit olivat narisseet niin
pahasti, ihan kuin olisi ollut jokin onnettomuus tulossa, ja koirien
sanoivat kaivaneen kuoppia kuin kuoleman edellä. Mutta mitäpä niistä
sellaisista! Turhia puheita vain.
-- Mitä niitä sellaisia tarvitsee kertoakaan? sanoi Marjaana harmissaan
ja rupesi avaamaan tuliaiskoppaa, joka oli lähetetty Haimalasta. --
Tule pois, Helena, katsomaan!... Vai niin oli talo komea!
Marjaana koetti sotkea pois renki Villen viimeiset sanat, mutta piiat,
jotka olivat keittiössä, katselivat peloissaan toisiinsa, ja ainoa,
mikä koko puheesta oli jäänyt morsiamen korviin, oli puhe narisevista
porteista ja koirien kaivamista kuopista.
-- Eivätkös sitten kertoneet siitä valkoisesta rouvavainajasta? kysyi
hän kalpeana kuin vaate.
-- Eivät tainneet puhua mitään, sanoivat miehet ja katselivat toisiinsa.
Marjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä,
vierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin
hänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan
ruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.
Hän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun
oksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut
olla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.
Häitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja
sulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason
viljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan,
ihan lähellä, on lähde -- musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän
sinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka
tahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta
Marjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin
vuorenpeikko saalistaan.
-- Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa,
kuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan
piikatyttöön.
Helena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun
hänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.
Tietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista
oli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui
hiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan
kysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.
-- Kyllä se siitä tasaantuu, selitti Kalle hänelle vakuuttavasti.
Häitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä
unta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.
Milloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin
Haimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä
hevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva
astui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä
vastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa:
tervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö
olikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena
kirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa
heräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä.
Marjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena
saanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin
päästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi
karkaamaan lähteelle.
Mutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän
tekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta
saisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti
ääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen
piti olla sukulaisten joukossa.
-- Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. -- Siitä tulee pian
ukkonen.
He toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka
lusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi
pelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.
Pako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi
tehdä sitä tyhjäksi.
-- Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. -- Lähde pois pakariin
pukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.
-- Paikalla, sanoi Helena ja hänen poskilleen puhkesi heleä puna.
Hän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan
menevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui
suureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman
aukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra
Jumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton,
minä olen hullu, en minä ole viisas!
Hänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä
tukehtuukin!
-- Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. --
Voi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!
Helena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista,
että joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin
aaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt
mistään.
Hän heräsi siihen, että tytöt pyyhkivät hänen kasvojaan ja taluttivat
häntä pellon poikki pakariin, missä häävaatteet odottivat. Joku pesi
hänen otsaansa kylmällä vedellä, sitten tuotiin etikkaa ja joku pani
viiniä hänen suuhunsa. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja häntä
värisytti sanomattomasti. Mutta hän ei enää vastustanut, hänelle sai
tehdä mitä hyvänsä. Sillä jännitys oli lauennut, vastustusvoima oli
poissa.
Hänet puettiin koreaan mustaan silkkihameeseen, päähän pantiin
tekomyrtinkukkia ja hartioille pitkä kahiseva harsokangas. Kun hänen
piti nousta seisomaan, hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin harso,
eivätkä jalat olleet kuin hänen omiaan.
-- Pitäkää hänestä kiinni, kuiskasi Marjaana sulhaselle, -- ettei hän
pyörry.
Mutta hän jaksoi kuin jaksoikin sulhasen rinnalla astua papin eteen.
Kysymyksiin hän vastasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut mitään, mutta
oli sentään nähty hänen huultensa liikkuvan ja olihan sitä siinäkin.
Päivällispöydässä hän istui kuin unissaan ja katsahti silloin tällöin
sulhaseensa salavihkaa, ikään kuin tämä olisi ollut ventovieras mies,
jota hän varovasti tarkastelee. Osasi hän sentään vastata vieraitten
kysymyksiin ja hän söikin hiukan. Herrasväen mielestä hän oli kaunis
ja intresantti morsian. Ei hän ottanut osaa tanssiin, mutta se ei
herättänyt suurtakaan huomiota, sillä sulhanen ei ollut tanssimiehiä.
Koko yö valvottiin, tanssittiin ja juotiin.
Ainoastaan morsian makasi, makasi niin sikeässä unessa, ettei herännyt,
vaikka ukkonen kävi niin hirveästi, että ikkunaruudut helisivät ja yö
tuon tuostakin kävi valoisaksi kuin päivä. Harvoin näin syksyllä niin
kovaa ukkosilmaa olikaan.
-- Onhan se poloinen kauan valvoa kituuttanut, kuiskasi Annakaisa
Juhalle, -- mutta luonnotonta tämä uni kuitenkin on.
Hän itki Helenaa jo aivan kuin kuollutta. Juhakin pelkäsi kovasti. Muut
sisaret pistäytyivät hekin silloin tällöin katsomassa Helenaa. Iita
koetti ääneti hänen rintaansa ja läksi pois, tuntiessaan että hän aivan
tyynesti hengitti. Eivät he mitenkään olisi tahtoneet, että sulhanen ja
vieraat olisivat saaneet tietää morsiamen oudosta makaamisesta.
-- Herättäkää hänet! ärähti Kalle, -- saa hän nyt tämän yön jaksaa
valvoa. Nukkukoon Haimalassa!
Mutta Annakaisa asettui Helenan eteen eikä enää päästänyt ketään
likelle.
-- Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. -- Pääseehän edes tämän hetken
kärsimästä.
Kalle paiskasi oven kiinni ja Juha ja Annakaisa jäivät kahden Helenan
kanssa
-- Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen
itkuun.
Juha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän
hengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.
Huone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja
rakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui
pitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän
valkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri,
mutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.
Juha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut
viime vuosina. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä,
kuin lintunen ennen juhannusta. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut!
Ensi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan
rintaansa. Hän vihasi pappia!
Aamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä
kumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen
kasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat
kuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.
Marjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen
ja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä.
Mutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata,
että hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan.
Vastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä
viereen.
Siinä hän äkkiä kävi kiinni päähänsä ja kysäsi:
-- Mikä minun päässäni on?
Marjaana oli paikalla vastaamassa:
-- Älä nyt turhia höpise! Kruunuhan se on! Lähdetään pois nyt!
Ja klarinetit ja viulut pantiin soimaan ja hääsaatto, likelle
neljäkymmentä hevosta, läksi liikkeelle Haimalaa kohti.