Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä
huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien
yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen
puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan.
Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi
vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia.
Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta
sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne... Ja nyt hän oli sillä
tiellä.
— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta.
Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut
asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä
tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja
rauhaa.
— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän
olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut
rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon
valtaamana.
Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen
vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja
kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla.
Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun.
Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti
toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus
tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen.
— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden
innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin,
mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla
sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia
säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä
tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella
mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas
ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen
eriskummaisen tahdin ihanuuden.
— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman
huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata
kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä
kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, —
kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on
rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa.
— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
— — — Ja nyt on vain joki kahlattavana... Ja nyt vain mäentörmä
nelinryömin noustava... Ja nyt vain pihamaa...